Toisen viikkokauden lopulla tuli tautini käännekohta, ja vaara oli ohitse.
Olin jo nousemassa, kun eräänä aamuna ovi aukeni, ja näin päällikön, Schillerin ja lääkärin juhlallisesti astuvan sisään. Ensinmainittu kiirehti luokseni ja lausui: — Nyt on meillä lupa panna Maroncelli teidän kanssanne yhteen asumaan, sekä antaa teidän kirjoittaa kirje vanhemmillenne.
Ilo vei minulta hengen, niin että tuo hyvä päällikkö, joka sydämensä viehätyksestä oli unhottanut varovaisuuden vaatimuksia, luuli minun jo olevan hukassa.
Toinnuttuani ja muistoni palattua, anoin, että tuota onnea minulta ei viivytettäisi. Lääkäri suostui, eikä aikaakaan, niin Maroncelli oli sylissäni.
Oi, mikä sanomaton hetki se oli! — Sinä elät? kuului kummaltakin puolen. Oi ystäväni! veljeni! mikä onnen päivä on meille vielä koittanut! Jumalalle kiitos siitä!
Mutta iloomme, joka oli ääretön, yhtyi myöskin ääretön sääli. Maroncelli'n hämmästys, nähdessään minua surkastuneena, ei kumminkaan voinut olla niin suuri, sillä hänellä oli tieto äskeisestä kovasta taudistani. Mutta minä, vaikka tiesinkin hänen paljon kärsineen, en voinut ajatella hänen niin kauheasti entisestään muuttuneen. Tuskin tunsin hänet enää. Hänen kerta niin kauniit ja kukoistavat kasvonsa näyttivät nyt vaan murheen, nälän, pilaantuneen ilman ja pimeän vankihuoneen kammottavia jälkiä.
Yhtähyvin meitä lohdutti se varmuus, että tästä lähin saisimme, enää eroamatta, nähdä ja kuulla toisiamme. Lukemattomia asioita meillä oli haastella, muistella ja toistamiseen kertoa! Kuinka suloiselta tuntui, kun huomasimme, että uskonnon asioissa olimme yksimielisiä ja että, vaikka molemmat vihasimme tietämättömyyttä ja raakuutta, niin emme kantaneet vihaa ketäkään ihmistä vastaan, vaan surkuttelimme ainoastaan niitä, jotka ovat tietämättömiä ja raakoja, ja rukoilimme heidän puolestaan!
LXXV LUKU.
Minulle annettiin paperia ja kirjoitusneuvot, kirjoittaakseni vanhemmilleni.
Koska tuo lupa oikeastaan oli suotu kuolemaisillansa olevalle, joka tahtoi sanoa rakkaillensa viimeiset jäähyväisensä, niin pelkäsin, että kirjeeni, jos se sisältäisi jotakin aivan toista, jäisi lähettämättä. Sentähden en pannut siihen muuta, kuin mitä hartaimman ja lempeimmän anomuksen vanhemmilleni, veljille ja sisarille, että he tyytyisivät kohtalooni, niinkuin itsekin siihen tyydyin.