Se mielen-ponnistus, jota sakramentin sovelias nauttiminen vaati, näytti tyhjentävän elinvoimani, mutta itse teossa se oli minulle hyödyksi, koska se vaivutti minut tuntikausia kestävään, virkistyttävään uneen. Herätessäni näin Schillerin ja Kralin luonani ja tartuin heidän käteensä, kiittäen heitä hoidosta.
Schiller virkkoi: — Silmäni on tottunut näkemään sairaita, löisinpä vetoa, ett'ette kuole.
— Ettekö ole mielestänne, arvelin minä, lausunut huonoa ennustusta minusta?
— En, vastasi hän; elämän kurjuus on suuri, se on kyllä totta, mutta ken sitä kantaa jalolla mielellä ja nöyryydellä, hänellä on aina siitä etua.
Ja hän lisäsi: — Jos jäätte eloon, niin toivon, että muutaman päivän perästä saatte suuren lohdutuksen. Olette pyytäneet saada nähdä Maroncelli'a?
— Monta kertaa olen jo pyytänyt, mutta turhaan; nyt en uskalla enää toivoakaan.
— Toivokaatte, toivokaatte, herra, ja uudistakaa pyyntönne!
Sen teinkin samana päivänä. Päällikkö niinikään arveli, että minun tuli toivoa, luullen todenmukaiseksi, että saisin en ainoastaan Maroncelli'a nähdä, vaan myöskin hänet sairaanhoitajaksi, jopa myöhemmin eroittamattomaksi huonekumppaliksikin.
Koska meidän kaikkien valtiovankien terveytemme oli enemmin tahi vähemmin pilaantunut, niin kuvernööri oli Wienissä tehnyt pyynnön, että meitä pantaisiin kaksittain asumaan, niin että toinen voisi olla toiselle avuksi.
Olin myös anonut lupaa kirjoittaa viimeiset jäähyväiset omaisilleni.