Meistä erottuansa Schiller useampia kertoja sairastui ja tointui jälleen. Pojan levottomuudella kyselimme aina hänen tilaansa. Paranemassa ollessaan hän usein tuli kävelemään ikkunaimme alla. Me yskäisimme tervehdykseksi, ja hän loi silmänsä ylös alakuloisella hymyllä, sanoen vahdille, jotta kuuluisi meillekin: Da sind meine Söhne! (Tuossa ovat minun poikani!)
Vanhus raukka, kuinka minua pahoitti nähdä sinun liikuttavan jäykistyneitä jäseniäsi, voimatta tukea sinua käsivarrellani!
Tuontuostakin hän istui nurmikolle lukemaan kirjoja, joita hän ennen oli antanut minulle lainaksi. Jotta minä ne tuntisin, sanoi hän vahdille kirjan nimen tai luki hänelle siitä jonkun kappaleen. Enimmiten se oli kalenterinnovelleja ja muita romaaneja, vähä-arvoisia mutta siveellisiä. Muutamien halvauksen-puuskain perästä hän muutettiin sotilas-sairashuoneesen. Silloin hän jo oli huonoimmillaan ja kuoli ennen pitkää. Varoja oli hänellä muutamia satoja floriinejä, jotka hän vuosien kuluessa oli säästänyt kokoon; nyt ne olivat lainassa muutamilla sotatovereilla. Kuoleman lähestyessä, hän kutsui nämä ystävät luokseen ja sanoi: Minulla ei ole enää omaisia elossa; pitäkäätte kukin omananne, mitä te olette minulta saaneet. Pyydän ainoastaan, että rukoilette minun edestäni.
Yhdellä näistä ystävistä oli kahdeksantoista vuotias tyttö, joka oli Schillerin kummilapsi. Muutamaa tuntia ennen kuolemanhetkeänsä vanhus laittoi häntä noutamaan. Sairas ei kyennyt enää selvästi puhumaan; vetäisi vaan sormestaan hopeasormuksen, viimeisen omaisuutensa, ja pani sen tytön sormeen. Sitten suuteli häntä ja itki suudellessaan. Tyttö nyyhkäeli ääneen, vuodattaen kyyneleitä vanhuksen päälle. Tämä pyyhki ne tytön silmistä, otti hänen kätensä ja painoi ne silmillensä. Ja niin hänen silmänsä ummistuivat ainiaksi.
LXXXII LUKU.
Ihmisiltä saatavat lohdutukset, ne meiltä katosivat toinen toisensa perästä; murheita karttui karttumistaan. Minä antausin Jumalan tahtoon, mutta tein sen huo'aten, ja mieleni, sen sijaan että tottuisi kuormaansa kantamaan, näkyi sitä yhä raskaammaksi tuntevan.
Kerran tuotiin minulle salaa lehti Augsburgin sanomia, jossa oli luettavana kummallinen juttu minusta, sen johdosta, että yksi sisaristani mainittiin menneen luostariin, nimittäin:
"Neiti Maria Angela Pellico, sen ja sen tytär, otti sinä ja sinä päivänä hunnun P. Marian Ilmestyksen luostarissa Torinon kaupungissa j.n.e. Hän on sisar Francesca da Riminin tekijälle, Silvio Pellicolle, joka hiljakkoin pääsi Spielberg'in linnasta, H.M. Keisarin armoittamana; laupeuden työ, joka on jalomielisen tekijänsä vertainen, ja joka ilahuttaa koko Italiaa, siihen katsoen että j.n.e."
Nyt seurasi luettelo minun ansioistani.
Miksipä tuo juttu minun armoittamisestani oli keksitty, sitä en voinut käsittää. Pelkkää sanomalehden-kirjoittajan leikinlaskua se tuskin saattoi olla; kenties pikemmin Itävallan poliisin kavaluuden juoni. Mutta nimet Maria Angela olivat todella nuoremman sisareni. Tuo armas lapsi oli siis ruvennut nunnaksi. Oi, kenties hän teki sen syystä, että vanhemmat olivat kuolleet! Tyttö raukkanen kukaties ei ole sallinut minun yksinäni kärsiä vankeuden vaivoja; hänkin on tahtonut niitä osakseen! Suokoon Herra hänelle, suuremmassa määrin kuin minulle, kärsivällisyyden ja itsekieltämyksen hyviä avuja! Kuinka usein kammiossaan tuo enkeli on minua ajatteleva, kuinka usein pitävä vaivaloista katumusta, rukoillen Jumalalta veljelleen lievitystä!