— En voi näyttää mitäkään. Teidän pitää tyytyä tähän. Onhan siinä jo suosion osoite Keisarin puolelta, että Hän on suvainnut laittaa teille nämä lohduttavaiset sanat. Se ei ole vielä kellekään tapahtunut.
— Myönnän, että se on suosion osoite Keisarilta; mutta arvaattehan, että minun on mahdotonta noin epämääräisistä sanoista saada lohdutusta. Ketkä ovat nuo sukulaiset, jotka jaksavat hyvin? Enkö ole ketään kadottanut?
— Olen pahoillani, herra, ett'en voi teille sanoa enempää, kuin mitä on käsketty.
Ja sillä hän minut jätti.
Aikomus varmaankin oli ollut tällä sanomalla antaa minulle huojennusta. Mutta minä tulin siihen vakuutukseen, että samalla kun Keisari oli jonkun sukulaiseni anomuksesta suostunut laittaa minulle tällaisen viittauksen, oli hän kieltänyt näyttää minulle mitään kirjettä, jott'en saisi nähdä, ketkä rakkaistani olivat kuolleet.
Paria kuukautta myöhemmin tuli toinen samanlainen ilmoitus. Ei mitään kirjettä tahi tarkempaa tietoa.
He näkivät, ett'en minä siihen tyytynyt, jopa päinvastoin siitä vaan synkistyin; ja nuo sanomat kodista lakkasivat tykkänään.
Ajatus, että vanhempani olivat kuolleet, että niitä ehkä olivat seuranneet veljenikin ja rakas sisareni Giuseppina, että kenties Marietta, ainoa jäljelle jäänyt, pian nääntyisi yksinäisyytensä murheesen ja katumus-harjoitustensa vaivoihin, tämä kaikki luovutti minua yhä enemmän maailman oloista.
Tuontuostakin, kun minua ahdisti vanhat kipuni tai jotkut uudet, niinkuin kovat vatsan vaivat koleerankaltaisien oireitten ja tuskien kanssa, niin toivoin kuolemaa. Niin, toivo on oikea sana.
Ja yhtähyvin — oi ihmisen ristiriitaisuutta! — ei tarvinnut kuin silmäys surkastuvaan ystävääni, niin sydäntäni särki ajatellessani, että hän jäisi tänne yksin, ja uudestaan veti elämä minut puolellensa.