Vainaja oli myös ollut naapurinani Lyijykamareissa. Tremerello oli tuonut minulle muutamia hänen tekemiänsä runoja, ja vienyt hänelle minun tekemiäni. Monessa hänen runossaan vallitsi syvä tunne.
Kuoltuansa hän tuntui minusta rakkaammalta, kuin eläessään, kenties sentähden, että kuulin vahdeilta, mitä tuo onneton oli kärsinyt. Vaikka harras kristitty, hän ei voinut taipua kuolemaan. Tuo kauhea askel häntä värisytti kiireestä kantapäähän, vaikka kohta hän ylisti Jumalaa ja kyynelsilmin rukoili: — En voi, Herra, sovittaa tahtoani Sinun tahtosi mukaan, vaikka kuinka sitä haluisin; tee Sinä se ihmetyö minussa!
Hänessä ei ollut Orobonin mielenvakavuutta, mutta hän otti tämän esikuvakseen, vakuuttaen antavansa vihamiehilleen anteeksi.
Sen vuoden lopulla (1826), eräänä iltana kuulimme korridorista askeleitten kolinaa, jota turhaan koetettiin välttää. Korvamme olivat jo tottuneet eroittamaan kaikellaisia eri ääniä. Joku ovi avattiin, se oli asianajaja Soleran ovi, sitten toinen, se oli Fortinin. Muutamista hyvin matalista äänistä eroitimme poliisitirehtorin äänen. — Mitä nyt? Tarkastustako näin myöhään, ja mitä varten?
Mutta ennen pitkää tultiin taas ulos korridoriin. Ja tuossapa kuuluu kunnon Fortinin rakas ääni: — Voi minua poloista! pyydän anteeksi, kun unhotin osan rukouskirjaani!
Ja sukkelasti hän juoksi takaisin ottamaan kirjansa; sitten hän yhtyi muihin. Ovi avautui rappusille päin, askeleet kuuluivat loitommalta; ymmärsimme noiden kahden saaneen vapautensa. Vaikka tuntuikin kovalta, ett'emme saaneet seurata, niin toki riemuitsimme heidän onnestansa.
LXXXVI LUKU.
Oliko noitten kahden vapautus ilman mitään yhteyttä meidän kohtalomme kanssa? Kuinka nämät pääsivät irti, jotka olivat tuomitut, samoin kuin mekin, toinen 20 ja toinen 15 vuodeksi, eikä meille loistanut ainoatakaan armon sädettä?
Vapauttamatta jääneitä vastaan oli siis pahempia luuloja, jotka heitä haittasivat? Vai oliko aikomuksena armoittaa meitä kaikkia, mutta vähitellen, kaksi kerrassaan? kenties joka kuukausi, vai joka toinen tahi kolmas?
Niin me jonkun aikaa ajattelimme. Mutta kului kolme kuukautta, kului enemmänkin, eikä mitään uutta vapautusta tullut. 1627 vuoden lopulla arvelimme, että Joulukuu olisi määrätty armon ajaksi. Ei, Joulukuu meni muutoksitta.