Nyt lykkäsimme toivomme tuonnemmaksi, 1828 vuoden kesään asti, jolloin minulta oli kulunut puoli kahdeksatta vuotta, jotka keisarin sanan mukaan olisivat viidentoista vuoden vertaiset, jos nimittäin rangaistus luettiin siitä päivästä, jolloin minä pantiin kiinni. Jos taas ei otettu tutkinto-aikaa lukuun (joka näyttikin todenmukaisemmalta), vaan laskettiin tuomion julistamisesta alkaen, niin nuot puoli kahdeksatta vuotta eivät menisi umpeen ennenkuin vuonna 1829.
Kaikki tänkaltaiset toiveet pettyivät. Sillä välin, ja jo ennen Soleran ja Fortinin lähtöä, oli Maroncelli raukan vasempaan polveen ilmaantunut paise. Alussa se ei paljon vaivannut, teki vaan miehen ontuvaksi. Sittemmin hänen kävi vaikeaksi kantaa rautojansa, niin että harvoin pääsi ulos kävelemään. Eräänä syyspäivänä hänen teki mieli lähteä minun kanssani ulos raitista ilmaa nauttimaan. Lunta oli jo maassa. Kovan onnen hetkellä, kun minä en häntä tukenut, hän liukahtui ja kaatui. Täräyksestä syntyi heti kova tuska polveen. Me kannoimme hänet vuoteellensa; itse hän ei enää voinut nousta jaloilleen. Tultuansa lääkäri antoi vihdoin viimeinkin irroittaa raudat. Päivästä päivään paise pahentui, kohosi ja kolotti julmasti. Niin surkea oli hänen tilansa, ett'ei hän saanut rauhaa vuoteella eikä muuallakaan.
Milloin hänen vaan täytyi muuttaa asemansa, nousta tai ojentaa itseänsä vuoteelle, minun piti suurimmalla varovaisuudella tarttua tuohon kipeään sääreen ja mitä hitaimmin siirtää se sopivaan asemaan. Usein pieninkin muutos vaati neljänneksen tunnin tulista tuskaa.
Iiliäisiä, visvanvetäjiä, helvetinkiveä, hauteita, milloin kuivia, milloin kosteita, kaikkea lääkäri koetti. Kovempi tuska oli ainoa seuraus. Polttokiven vaikutuksesta tuli ulos märkää. Paise oli täynnä haavoja; mutta se vaan pysyi entisellään eikä märän vuotaminen haavoista tuottanut mitään lievitystä.
Maroncelli oli tuhat kertaa minua onnettomampi; mutta oi, kuinka minäkin kärsin hänen kanssaan! Hoitajan toimet tuntuivat tosin suloiselta vaivalta, ne kun suoritettiin tuon rakkaan ystävän tähden. Mutta minua huolestutti ja tuskastutti, nähdessäni hänen riutuvan, voimatta häntä auttaa, aavistaessani, että kipeä polvi ei koskaan tulisi paranemaan ja kuullessani, että sairas itse piti kuoleman todenmukaisempana kuin parannuksen! Oi, vaikka koko ajan ihmettelin hänen miehuuttansa ja reippauttansa, sydäntäni surkeasti viilteli.
LXXXVII LUKU.
Tässäkin surkeassa tilassa hän vielä runoili, lauloi ja tarmo, peitelläksensä minulta vaivojansa. Hän ei enää voinut ruokaa sulattaa eikä saada unta silmiinsä, laihtui kauheasti ja meni usein tainnoksiin; mutta aina hän pian jälleen toipui ja rohkaisi mieleni.
Mitä hän yhdeksän pitkän kuukauden kuluessa sai kärsiä, sitä ei voi sanoilla kertoa. Vihdoin suostuttiin lääkärin-neuvottelua pitämään. Ylilääkäri tuli, hyväksyi kaikki, mitä lääkärimme oli tehnyt ja koettanut, ja, ilmaisematta mielipidettänsä taudista ja mitä vielä oli tekeminen, läksi pois.
Tuokion perästä tuli linnan alapäällikkö ja sanoi Maroncelli'lle: — Ylilääkäri ei ole uskaltanut täällä teidän kuullen lausua mielipidettään, peljäten, ett'ei teillä olisi voimaa kuunnella, mitä on välttämätön tehdä. Minä vakuutin hänelle, että teillä on kyllä mielenlujuutta.
— Luulisinpa, vastasi Maroncelli, jo antaneeni jonkinlaista todistusta tuosta, kun valittamatta olen kärsinyt näitä vaivoja. Olisiko siis edessäni?…