— Niin, hyvä herra, säären poikkileikkaus. Vaikka ylilääkäri sittenkin epäilee sitä neuvoa, ruumiinne heikkouteen katsoen. Luuletteko todellakin kestävänne poikkileikkausta? Tahdotteko antautua tuohon vaaraan?
— Kuolemanko vaaraan? Enkö kuitenkin kaikissa tapauksissa piammiten kuole, ell'ei tätä paisetta saada paranemaan?
— Laitamme siis heti kertomuksen tästä seikasta Wieniin, ja niin pian kun leikkauksen lupa tulee…
— Mitenkä? Siihen tarvitaan vielä lupaa?
— Tarvitaan, herra.
Kahdeksan päivän perästä lupa vihdoin tuli. Sairas kannettiin nyt isompaan huoneesen; hän pyysi, että minä saisin seurata.
— Voisihan niin tapahtua, sanoi hän, että minä leikkauksen aikana heitän henkeni; jospa ainakin saisin tehdä sen ystäväni sylissä.
Hänen pyyntöönsä suostuttiin.
Abboti Wrba, rippi-isämme (Paulowichin jälkeläinen), tuli nyt antamaan Pyhää Ehtoollista sairaalle. Kun se oli suoritettu, odotimme haavureita; niitä ei näkynyt. Maroncelli sillä välin vielä rupesi virttä veisaamaan.
Vihdoin haavurit tulivat. Heitä oli kaksi. Toinen oli täällä varsinainen, s.o. meidän parranajajamme; hänen oli, milloin leikkauksia oli tehtävänä, oikeus tehdä niitä omakätisesti, eikä tahtonut siitä kunniasta luopua. Toinen oli nuori haavuri, Wienin haavurikoulusta lähtenyt, jolla jo oli hyvä maine taitavuudestaan. Tämä, jonka kuvernööri oli lähettänyt olemaan toimituksessa läsnä ja sitä johtamaan, olisi itse tahtonut käsiksi ruveta, mutta hänen täytyi tyytyä toimituksen valvomiseen.