Maroncelli kainalosauvoillansa ei ollut enää niin vikkelä, kuin ennen, ja häntä huolestutti, ett'ei hän voinut auttaa minua, niinkuin hänen teki mieli. Paitsi sitä pelkäsi hän, että minä, säästääkseni häneltä liikkumisen vaivaa, en pyytänyt apua niin usein, kuin oli tarpeen.
Niin olikin tuontuostakin asian laita, mutta koetin aina laittaa niin, ett'ei hän sitä huomaisi.
Hän oli tosin saanut voimiansa jälleen, mutta ilman haittaa hän ei kuitenkaan jäänyt. Häntä vaivasi, kuten kaikkia, joilta joku jäsen on poisleikattu, kipu hermoissa, ikäänkuin tuo leikattu osa vielä olisi paikallansa. Jalkaa, sääriluuta ja polvea kolotti, vaikka niitä ei ollut enää. Siihen tuli vielä, että luu ei ollut oikein taitavasti sahattu, vaan tunkeutui uuteen lihaan ja vaikutti uusia haavoja. Vasta vuoden perästä tynkä oli kylläksi karaistu eikä enää avaantunut.
LXXXIX LUKU.
Mutta uusia kipuja melkein lakkaamatta tuli tuon onnettoman osaksi. Ensin luuvalo, joka alkoi käsiranteissa ja sitten useampia kuukausia kidutti koko hänen ruumistansa. Sitten kerpukki, joka vähissä ajoin peitti ruumiin sinertävillä pilkuilla, että hän oli kauhean näköinen.
Koetin itseäni lohduttaa ajatellen: — Koska meidän kuitenkin on täällä kuoleminen, niin parasta on, että toinen meistä jo sai tuon taudin; se on tarttuvainen ja viepi siis meidät molemmat hautaan, ell'ei yht'aikaa, ainakin vähäisen väliajan perästä.
Valmistelimme siis keskenämme kuolemaan, ja olimme tyytyväiset. Yhdeksän kovan vankeuden vuotta vaivoinensa oli vihdoin tutustanut meitä siihen ajatukseen, että kaksi niin runneltua ja lepoa tarvitsevaa ruumista oli tomuksi muuttuva. Ja sielumme luottivat Jumalan hyvyyteen ja toivoivat taas yhtyvänsä siellä, missä kaikki ihmisten vihat lakkaavat, ja missä, sitä me rukoilimme, kanssamme kerran yhtyisivät leppyneinä nekin jotka meitä täällä eivät rakastaneet.
Tuo kerpukin tauti oli edellisinä vuosina jo tehnyt tuhojansa tässä vankeustossa. Saatuansa tiedon Maroncelli'n tilasta ja peljäten uuden kulkutaudin syntymistä, hallitus suostui lääkärin pyyntöön, joka ilmoitti, että ainoa tehokas parannuskeino Maroncelli'lle oli raitis ilma, ja sentähden neuvoi, että häntä pidettäisiin niin vähän kuin mahdollista sisällä.
Minä, hänen kumppalinansa ja myöskin kituen heikkoutta, tulin osalliseksi samasta edusta.
Kaiken aikaa, kun kävelypaikalla ei ollut muita ihmisiä, s.o. aamulla päivän koitteesta pari tuntia, sitten päivällisen aikana, jos mielemme teki, ja kolme tuntia iltasella saimme olla ulkona. Niin arkipäivinä. Pyhinä, jolloin muitten ei ollut tapa siellä olla, olimme ulkona aamusta iltaan, paitsi päivällis-aikana.