XCV LUKU.
Samana aamuna läksimme mekin Mantova'sta Brescia'an päin. Täällä toinen kumppalini Andrea Tonelli pääsi vapauteen. Onneton sai samalla hetkellä tietää, että hänen äitinsä oli kuollut, ja hänen surukyyneleensä särkivät minun sydäntäni.
Huolestuneena kuin olinkin niin monesta syystä, en voinut olla naurahtamatta seuraavan tapauksen johdosta.
Ravintolan pöydällä näin teaatteri-ilmoituksen. Otin sen ja luin: — Francesca da Rimini, opera j.n.e.
— Kenen tekemä on tuo opera? kysyin palvelijalta.
— Kuka sen lienee säkeiksi ja kuka säveliksi sovittanut, sitä en tiedä, vastasi hän. Mutta yhtäkaikki, onhan se tuo mainio Francesca da Rimini, jonka kaikki tuntevat.
— Kaikkiko? Siinä erehdytte. Minä, joka tulen Saksasta, mitäpä minä tietäisin teidän Francescoista?
Palvelija (oli, näet, ynseän näköinen nuorukainen, todellinen
Brescialainen) katsahti minuun halveksivalla säälillä.
— Vai mitä te tietäisitte? Herra, täss' ei ole kysymys Francescoista; on yksi ainoa Francesca da Rimini. Tarkoitan Silvio Pellicon murhenäytelmää. Siitä ne ovat tehneet operan, paikoittain sitä turmellenkin; mutta yhtäkaikki, se se on, eikä mikään muu.
— Ah, Silvio Pellico? Sen nimen luulen jo kuulleeni. Eikö se ole tuo kevytmielinen veitikka, joka tuomittiin hengeltä ja sitten kovaan vankeuteen, noin kahdeksan yhdeksän vuotta takaperin?