Tuo leikinlasku olisi saanut olla tekemättä! Hän katsoi ympärilleen, sitten minuun, pani kaksineljättä mitä vaikeinta hammasta irvilleen, ja ell'ei olisi kuullut ääniä läheisyydestä, hän kentiesi olisi lyönyt minut kuolijaaksi.
Hän meni pois muristen: — Kevytmielinen veitikka? — Mutta ennen lähtöäni hän sai tietää, kuka olin. Nyt hän ei muistanut enää kysellä, ei vastata, ei palvella eikä juosta edestakaisin. Ei muistanut muuta kuin yhtämittaa luoda silmät minuun, hivellä käsiänsä ja kaikille ilman tarkoitusta sanella: — Niin herra, niin herra! — että luuli hänen järkensä menettäneeksi.
Kahta päivää myöhemmin, 9 p:nä Syyskuuta, saavuin komisariuksen kanssa Milanoon. Kun lähenin kaupunkia, näin tuomiokirkon huipun ja vielä kerran kuljin tuota Loreto'n käytävää, jossa muinoin niin mielelläni kävelin, kun Porta Orientale'n (Itäportin) kautta saavuin kaupunkiin ja pääsin Corso kadulle, niin, kaikkia näitä palatseja, kirkkoja ja käytäviä nähdessäni, mielessäni heräsi tunteita, suloisia ja tuskallisia samalla haavaa: hurja halu jäädä muutamaksi ajaksi Milanoon, tervehtimään vanhoja tuttavia, joita täällä vielä tapaisin; ääretön murhe ajatellessani niitä, jotka olin jättänyt Spielberg'iin, jotka maanpakolaisina harhailivat vierailla mailla taikka jo olivat kuolleet; sydämellinen kiitollisuus kaikesta hyvästä, mitä Milanolaisten parissa olin nauttinut; vihdoin hiukan nurjuuttakin muutamia vastaan, jotka olivat minua panetelleet sill'aikaa, kun olin heitä suosiolla ja kunnioituksella kohdellut.
Me poikkesimme Bella Vetiezia nimiseen hotelliin.
Monta hauskaa hetkeä olin tässä viettänyt hyvien ystävien seurassa; olin tässä tavannut useampia ansiokkaita ulkomaalaisia miehiä; tässä oli eräs kunnioitettava ijäkäs nainen kehoittanut minua, mutta turhaan, seuraamaan häntä Toscanaan, aavistaen sitä kohtaloa, joka oli minua kohtaava Milanossa. Mitä liikuttavia muistelmia! Oi, sinä mennyt aika, runsas tuskista ja huolista, ja kuitenkin niin väleen kulunut!
Hotellin palvelijat pian saivat tietää, kuka olin. Huhu siitä levisi, ja illempana näin monen seisahtuvan torille katselemaan hotellin ikkunoihin päin. Yksi (en voinut eroittaa, ken se oli) näytti tuntevan minua, ja tervehti nostamalla molemmat käsivartensa.
Missä olivat Porron pojat, minun poikani? Miksi en niitä saanut nähdä?
XCVI LUKU.
Komisarius vei minut poliisikartanoon, esitelläksensä minua tirehtorille. Tämän ensimmäisen vankihuoneeni näkö herätti mielessäni tuskallisia tunteita. Muistin hellämielin sinua, Melchiorre Gioja, sinun nopeisia askeleitasi kävellessäsi edestakaisin näissä ahtaissa muureissa, noita tuntikausia, joita seisoit liikkumatta pöydän ääressä, pannen jaloja mietteitäsi paperille, noita viittauksia, joita lähetit minulle nenäliinalla, ja murheellista katsantoasi, kun sinua kiellettiin enää viittaamasta! Ajattelin hautaasi, kenties tuntematon suuremmalle osalle ystäviäsi, niinkuin minullekin! — ja rukoilin rauhaa sielullesi!
Mieleeni muistui myös tuo mykkä lapsukainen, Magdalenan liikuttava ääni, sydämeni sääli hänen kohtalostaan, nuo naapurinani olevat rosvot, tuo luuleteltu Ludvig XVII:s, tuo vanha vankiraukka, jonka luona löydettiin salakirjeeni ja jonka parkunaa sitten luulin kuulevani.