Kysymykseeni, kuka hän oikeastaan oli, hän vastasi olevansa todellakin Ludvig XVII:s, ja hän parjasi kovasti setäänsä Ludvig XVIII:tta, joka oli hänen oikeutensa anastanut.
— Mutta miks'ette Restaurationin aikana saattaneet oikeuksianne kuuluviin?
— Silloin olin kuoleman kynsissä Bolognassa. Heti taudista toinnuttuani kiiruhdin Pariisiin ja esitin itseni korkeille valloille; mutta tehtyä ei voitu muuttaa enää, oikeutta rikkova setäni kieltäytyi minua tunnustamasta sukulaisekseen, ja sisareni yhtyi häneen kukistaakseen minua. Ainoastaan tuo oiva ruhtinas de Condé otti minut avo-sylin vastaan, vaan hänen ystävyytensä ei mitään auttanut. Eräänä päivänä hyökkäsi Pariisin kadulla muutamia salamurhaajia tikarit kädessä päälleni, ja töin tuskin pääsin hengissä heidän käsistänsä. Matkustettuani jonkun aikaa sinne tänne Normandiassa, palasin Italiaan ja asetuin Modenaan. Sieltä kirjoittelin lakkaamatta kirjeitä Europan hallitsijoille, erittäin keisari Aleksanterille, joka aina vastasi mitä suurimmalla kohteliaisuudella; enkä ollut ilman toivoa, että oikeus vihdoin voittaisi, taikkapa, jos politiikista tahdottiin maahan polkea perillis-oikeuttani Ranskan kruunuun, minulle ainakin suotaisiin kohtuullinen elatusraha. Mitäpä vielä! Minä otettiin kiinni, vietiin Modenan herttuakunnan rajalle ja jätettiin Itävallan hallituksen haltuun. Nyt olen jo kahdeksan kuukautta ollut täällä haudattuna, ja ties Jumala, milloin täältä olen pääsevä!
En uskonut kaikkea, mitä hän sanoi. Mutta että hän täällä oli kuin haudattuna, se oli semmoinen totuus, joka herätti minussa myötätuntoisuutta.
Pyysin häntä lyhyesti kertomaan elämäänsä. Suurella tarkkuudella hän tiesi kertoa pienimmätkin seikat, joita minäkin tunsin Ludvig XVII:nen lapsuudesta, kun hän annettiin tuon konnamaisen suutarin Simon'in hoteisin, kun häntä vieteltiin todistamaan pahanilkeätä kannetta oman äitinsä, kuningatar raukan, elämäntapoja vastaan j.n.e. Ja vihdoin että, kun hän oli vankilassa, tuli eräänä yönä miehiä, jotka veivät hänet pois, jättäen hänen sijaansa tylsämielisen lapsen, nimeltä Mathurin. Kadulla odottivat neljällä hevosella valjastetut vaunut, ja yksi hevosista oli vaan puuhepo, johon hän pantiin piiloon. He pääsivät vastuksitta Rhein-virralle, ja rajan ylitse tultua, tuo kenraali… (hän mainitsi hänen nimensäkin, vaikk'en sitä muista), joka oli hänet pelastanut ja jonkun ajan oli hänelle opettajana ja isänä, sitten lähetti tai vei itse hänet Amerikaan. Siellä nuorukainen, kuningas ilman valtakunnatta, sai kokea monta vaihetta, erämaissa kärsiä nälkää, olla sotamiehenä, elää kunnioitettuna ja onnellisna Brasilian kuninkaan hovissa, joutua panettelun alaiseksi ja ahdistettuna maanpakolaisena lähteä mieron tielle, palattuansa Europaan Napoleon'in vallan loppuaikana, hän vangittiin Napolissa Murat'in toimesta, ja kun vihdoin vapaana aikoi saattaa perillis-oikeuksiansa kuuluviin, niin kohtasi häntä Bolognassa tuo onneton taudin isku, jonka kestäessä Ludvig XVIII:s kruunattiin Ranskan kuninkaaksi.
XX LUKU.
Tätä kaikkea hän kertoi kummallisen todennäköisesti. Vaikk'en saattanut uskoa hänen sanojaan, ihmettelin häntä sittenkin. Kaikki Ranskan vallankumouksen seikat olivat hänelle perinpohjin tunnetut, ja hän puhui niistä luonnollisella puhetaidolla, lisäten joka paikassa mitä hauskimpia juttuja. Hänen puheensa oli hiukan soturin tapaan, mutta kuitenkaan se ei ollut sitä luontevuutta vailla, jota hieno seura tuottaa mukanaan.
— Suvaitsetteko, kysyin, että puhun suoraan, arvonimiä käyttämättä?
— Se on juuri minulle mieleen, vastasi hän. Ainakin sen on onnettomuus minulle opettanut, että voin nauraa kaikelle turhuudelle. Olkaa varma siitä, että pidän parempana olla ihminen, kuin kuningas.
Aamuin illoin puhuimme aina yhdessä; ja huolimatta siitä, mitä mielestäni hänessä oli naurettavaa, näytti minusta siltä, kuin hänellä olisi ollut hyvä, puhdas ja kaikkea hyvää harrastava sydän. Usein olin vähällä hänelle sanoa: — Antakaat anteeksi, minä tahtoisin kyllä mielelläni uskoa teidän olevan Ludvig XVII:s, mutta minun täytyy suorasti tunnustaa, että vastapäinen vakuutus on minussa vallallaan; ettekö teeskentelemättä voisi luopua tuosta luulotuksesta? — Ja itsekseni sepitin häntä varten aika saarnan kaikkien valheitten mitättömyydestä, niidenkin, jotka näyttävät viattomilta.