Edellisen vuoden Syyskuussa, kuukautta ennen vangitsemistani, olin minä ollut Veneziassa ja suuressa ja hilpeässä seurassa atrioinnut Luna nimisessä hotellissa. Omituinen sattumus, että minä nytkin vietiin samaan hotelliin!
Eräs palvelija kummastui nähdessänsä minua ja samassa huomatessansa (vaikka santarmi ja hänen kaksi seuralaistaan, jotka olivat olevinaan palvelijoita, olivat valepuvussa), että minä olin poliisin käsissä. Olin hyvilläni siitä, että hän minut tunsi, sillä varmaan oli hän muillekin kertova tulostani.
Söimme päivällistä ja sitten minut vietiin Dogen palatsiin, jossa oikeus silloin piti istuntojansa. Matkalla käytiin Procuratie-pilarikäytävän kautta ja Florian'in kahvilan ohitse, missä olin mennä syksynä viettänyt niin ihania iltakausia; nyt ei sattunut kukaan tuttavistani näkyviin.
Pikkutorin (Piazzettan) yli oli mentävä… tällä torilla oli viime kerran muuan kerjäläinen minulle lausunut seuraavat kummalliset sanat: — Näkyy, hyvä herra, että olette muukalainen; ihmettä, kuinka te ja muut muukalaiset ihailette tätä toria; minun mielestäni se on onnettomuuden kotopaikka, enkä minä tule tänne muutoin kuin pakosta.
— Onko teitä tässä kohdannut joku onnettomuus?
— On, herra, kauhea onnettomuus, eikä yksin minua. Jumala teitä varjelkoon, herra, Jumala varjelkoon! —
Ja sillä hän minut jätti.
Nyt kun kävin täällä uudestaan, en voinut olla muistamatta kerjäläisen sanoja. Ja juuri samalla torilla vuotta myöhemmin astuin mestauslavalle kuuntelemaan ensin kuoleman-tuomiotani ja sitten armahduskirjaa, jonka kautta kuolemanrangaistus muutettiin viidentoista vuoden kovaksi vankeudeksi!
Jos luonteeni olisi mystillisyyteen taipuvainen, niin panisin suuren arvon tuon kerjäläisen sanoille, joka niin vakavasti ennusti minulle tämän torin olevan onnettomuuden kotopaikan. Nyt minä kerron tämän ainoastaan kummallisena tapauksena.
Nousimme palatsiin; kreivi B. puhui tuomarien kanssa, heitti sitten minut vankivartijan haltuun, ja hyvästi jättäessään hän liikutettuna syleili minua.