XXIII LUKU.
Äänettömänä seurasin nyt vartijata. Useampien käytävien ja salien läpitse tultuamme, me saavuimme ahtaille portaille, jotka veivät meidät Lyijykamareihin, noihin kuuluisiin valtiovankiloihin Venezian tasavallan ajoilta.
Täällä vartija pani minun nimeni kirjaansa ja sulki minut kammiooni.
N.s. Lyijykamarit ovat entisen Dogenpalatsin yläkerros, kokonaan lyijykatolla peitetty.
Minun kammiollani oli isonlainen ja suunnattomalla rautaristikolla varustettu ikkuna, josta oli nähtävänä San Marco kirkon lyijypeitteinen katto. Kirkon toisella puolen näkyi kaukaa torin ääri, ja joka taholta lukematon joukko kupoleja ja kellotapulia. San Marcon oma jättiläistapuli oli vaan kirkon pituuden päässä minusta, niin että kuulin niiden ääniä, jotka sen huipussa puhuivat vähä kovemmin. Kirkon vasemmalta puolelta näkyi myöskin osa palatsin suurta pihaa ja yksi porteista. Sillä kohdalla on yhteinen kaivo, ja lakkaamatta käytiin sieltä vettä ottamassa. Mutta minun korkeasta paikastani näyttivät ihmiset tuolla alhaalla pikku lapsilta, enkä voinut heidän sanojansa eroittaa, ell'eivät huutaneet. Yksinäisyyteni oli täällä paljon suurempi kuin Milanossa.
Ensipäivinä kriminaalitutkinto, jota tuo Erityis-toimikunta piti minun kanssani, synkistytti melkoisesti mieltäni, jota vankeuden ypö-yksinäisyyskin oli masentanut. Paitsi sitä olin nyt entistä kauempana perheestäni, enkä enään saanut uutisia kodistani. Ne oudot kasvot, jotka täällä näin, tosin eivät olleet minulle vastenmielisiä, vaan niiden yksivakaisuus näytti melkein säikähdyttävältä. Huhu oli heille liikoja ladellut Milanolaisten ja muitten Italialaisten vapauden-hankkeista; ja nyt he luulivat, että minä ehkä olin yksi noiden muka mielettömien tuumien pahimpia päämiehiä. Vähäinen kirjailijan-maineeni oli tuttu vartijalle, hänen vaimollensa ja pojillensa, jopa kahdelle alavartijallekin, joilla kaikilla näytti olevan joku hämärä ajatus, että surunäytelmäin kirjoittaja on jotakin silmänkääntäjän tapaista.
He pysyivät yksitotisina, luulevaisina, ja kuitenkin täynnä halua saada minusta enemmän selkoa; muutoin hyvin kohteliaina.
Muutamien päivien perästä he kävivät kaikki leppeämmiksi, ja minä heihin miellyin. Vaimo säilytti kauvimmin tuota vankivartijalle omituista käytöstä ja arvoa. Hän oli noin 40 vuotias, kasvoiltaan kuiva kuten puheessaankin, eikä näyttänyt vähintäkään suosiotansa muille kuin lapsillensa.
Hän toi minulle kahvia aamuisin ja päivällisen jälkeen, vettä, liinavaatetta j.n.e. Hänen seurassaan oli tavallisesti 15 vuotias tytär, rumanpuolinen mutta suopeamuotoinen, ja kaksi poikaa, toinen 13, toinen 10 vuoden vanha. He läksivät pois myös äidin kanssa, mutta ovesta nuo lapset ystävällisesti loivat silmänsä taakse minuun. Vartija itse kävi luonani, ainoastaan kun hänen piti saattaa minut saliin, missä Erityis-toimikunta istui. Alavartijat tulivat harvoin, heillä kuin oli hoteissaan alakerroksen poliisivankila, joka oli täynnä rosvoja. Toinen heistä kävi jo kahdeksatta vuosikymmentä, mutta pystyi yhä vielä tuohon vaivaloiseen toimeen, juosten portaita ylös alas eri vankihuonetten välillä. Toinen oli taas noin 25 vuotuinen nuorukainen, joka mielemmin kertoi lempijuttujaan, kuin hoiti tointansa.