Hän oli todellakin viehättävän yksinkertainen ja herttainen. Hän sanoi: — Minä olen rakastunut toiseen, ja kuitenkin viihdyn niin hyvin teidän luonanne! Milloin en näe armastani, niin on minun ikävä, paitsi täällä.
— Etkös arvaa minkätähden?
— En.
— Sen sulle sanon; sentähden, että täällä saat puhua lemmitystäsi.
— Saattaa olla, mutta minusta se tuntuu tulevan siitäkin syystä, että teitä niin suuresti kunnioitan.
Tyttöparalla oli se siunattu vika, että hän yhäti tarttui käteeni ja likisti sitä, huomaamatta, että tuo minua yht'aikaa miellytti ja hämmensi.
Taivaalle olkoon kiitos, että vähimmättäkin omantunnon vaivatta voin muistella tuota hyvää olentoa!
XXX LUKU.
Nämät lehdet olisivat epäilemättä hauskempia lukea, jos Zanze olisi minuun rakastunut, tai minä edes olisin hänen tähtensä haaveiluissa käynyt. Ja kuitenkin se yksinkertaisen hyväntahtoisuuden side, joka meidät yhdisti, oli minulle rakkautta armahampi. Kun joskus varoin heikon sydämeni tässä kohden muuttuvan, niin kävin oikein pahoille mielin.
Kerran pelkäsin vaaran olevan käsissä. Vasten tahtoani näytti hän minusta (en tiedä minkä lumouksen kautta) sata vertaa kauniimmalta, kuin ensikerran; minua hämmästytti alakuloisuuteni, joka minut välistä voitti hänen poissa ollessaan, sekä iloni, kun hän taas tuli luokseni. Sentähden koetin pari päivää olla tylynä, toivoen, että hän sillä tapaa tottuisi pois tuosta liiallisesta tuttavuudesta. Mutta se keino ei pitkälle auttanut; tyttö oli niin kärsivällinen ja myötätuntoinen! Nojautuneena kyynäspäälleen akkunassa, hän katsoi äänetönnä minuun ja virkkoi: