— Teidän, hyvä herra, näkyy käyvän ikäväksi seurassani, ja kuitenkin, jos saisin, seisoisin täällä koko päivän, koska näen teidän juuri tarvitsevan jotakin huvitusta. Tuo paha mieli on seuraus yksinäisyydestänne. Mutta koettakaa hiukan pakinoida, niin se pian haihtuu. Ja jos teidän ei tee mielenne pakinoida, niin minä sen teen.
— Lemmitystäsi, eikö totta?
— Eipä vaan; ei aina hänestä. Osaanpa toki muustakin puhua.
Ja todellakin hän nyt alkoi kertoella pienistä kotiseikoista, äitinsä tylyydestä, isänsä sävyisyydestä, veljiensä veitikkajuonista, ja hänen yksinkertainen kertomuksensa oli täynnä sievyyttä. Mutta itsensä tietämättäkään hän palasi aina vähitellen lempi-aineesen, onnettomaan rakkauteensa.
Minäpä pysyin tylynä, toivoen, että hän siitä suuttuisi. Hän taas, oliko se epähuomiota vaiko teeskentelyä, ei ollut siitä millänsäkään, ja minun täytyi vihdoin leppyä, hymyillä ja kiittää häntä hänen kärsivällisyydestään.
Luovuin tuosta turhasta ajatuksesta suututtaa häntä, ja vähitellen pelkoni asettui. Todella en ollutkaan lemmen vallassa. Kauan aikaa mietin epäilyksiäni, pannen paperillekin, mitä asiasta ajattelin; siitä oli minulla; paljon hyötyä.
Ihminen tuontuostakin luopi tyhjästä itselleen pelonaineita; päästäkseen niistä on tarpeen, niitä tarkemmin ja likemmältä tarkastaa.
Mitä moitittavaa oli siinä, että iloitsin hänen hellästä myötätuntoisuudestansa ja osoitin hänelle myötätuntoisuutta takaisin, koska nämä meidän keskinäiset tunteemme olivat puhtaat kuin viattoman lapsukaisen, ja koska nuo kädenpuristukset ja hellät silmän-iskut, joskin ne minua häiritsivät, kuitenkin herättivät minussa hyväntekevää kunnioitustakin.
Eräänä iltana lievittäessään huolestunutta sydäntänsä minulle, tyttöparka kietoi käsivartensa kaulani ympäri ja kostutti kasvojani kuumilla kyyneleillään. Tässä syleilyssä ei ollut vähintäkään halpaa ajatusta. Ei voi tytär kunniallisemmin syleillä isäänsä.
Minun puoleltani vaan oli se haitaksi, sillä tuo syleily koski syvästi mielikuvitukseeni ja esti minua usein muuta ajattelemasta.