Toisen kerran, kun hänen lapsellinen luottamuksensa ilmestyi samalla tapaa, minä vetäysin heti pois hänen syleilystään, ja virkoin sopertaen:
— Minä pyydän, Zanze, älä mua koskaan noin syleile; ei se käy laatuun.
Hän loi silmänsä minuun, sitten alas maahan ja punastui; varmaan hän silloin ensikerran tuli havainneeksi minussa jotakin heikkouden mahdollisuutta hänen suhteensa.
Siitä pitäen hän ei suinkaan herjennyt minua suosiolla ja luottamuksella kohtelemasta, mutta hänen käytöksensä oli entistä, varovaisempi, joka olikin minulle mieleen, ja josta olin hänelle kiitollinen.
XXXI LUKU.
Muiden onnettomuuksista en voi ottaa puhuakseni; mutta oman elämäni vastenkäymisistä minun täytyy tunnustaa, että, kun niitä oikein tarkastelen, niin ei yksikään niistä näytä olleen jotakin hyötyä mukanaan tuomatta. Eipä tuo hirveä kuumuus eikä hyttisten laumatkaan olleet merkitystänsä vailla. Ell'ei tuota alituista kiusaa olisi ollut kärsittävänäni, olisiko minulla todellakin ollut tarpeellista valppautta, pysyäkseni järkähtämätönnä uhkaavan rakkauden nuolia vastaan, rakkauden, joka, Zanzen hilpeään ja hyväileväiseen luonteesen katsoen, tuskin olisi pysynyt sopivissa rajoissaan? Jos semmoisessakin tilassa ajoittain epäilin itseäni, kuinka olisin mieluisammassa ja ilahuttavammassa tilassa kyennyt mielikuvitukseni vallattomuutta hillitsemään?
Jos otamme lukuun Zanzen vanhempien ajattelemattomuuden, he kun niin paljon luottivat minuun, tytön varomattomuuden, joka ei aavistanut voivansa antaa minulle aihetta rikokselliseen hillittömyyteen, sekä vihdoin oman puuttuvaisen mielenlujuuteni; niin ei ole ensinkään epäiltävä, että helle ja hyttiset tekivät hyvän vaikutuksen.
Tämä ajatus lepytti jotenkin mieleni tuohon vitsaukseen. Silloin kysyin itseltäni:
— Tahtoisitko olla siitä vapaa ja hengittää raitista ilmaa hyvässä huoneessa, sillä ehdolla, ett'et enää saa nähdä tuota herttaista olentoa?
Pitääkö tunnustaa? En rohjennut vastata kysymykseen. On ihmeellistä, kuinka näennäisesti mitättömätkin asiat, jotka koskevat rakasta henkilöä, saattavat meitä ilahuttaa. Usein yksi sana Zanzen suusta, lausuttu Venezian murteen sulosoinnulla, yksi hymy, yksi kyynel, hänen ketteryytensä, kun hän liinallansa tahi viuhkaimellansa ajoi hyttisiä minun ja itsensä luota, yksi semmoinen pikku seikka täytti mieleni lapsellisella tyytymyksellä koko päiväksi. Erittäin minua ilahutti nähdä, kuinka hän, puhuessansa minun kanssani, pääsi huolistansa ja luotti neuvoihini, niin rakas oli hänelle myötätuntoisuuteni, ja kuinka hänen sydämensä hehkui keskustellessamme hyveestä ja Jumalasta.