Siitä suutuin niin silmittömästi, että kirkasin kovasti ja kirosin, en tiedä ketä. Tyttö parka surkutteli minua, mutta samalla huomautti, että käytökseni tällä hetkellä soti päätöksiäni vastaan. Tunnustin hänen olevan oikeassa, enkä sitten kironnut ketäkään.
XXXIII LUKU.
Eräänä päivänä yksi alavartijoista tuli salamielisen näköisenä luokseni ja sanoi:
— Kun Zanze mamseli vielä oli täällä… hän kun useimmiten toi teille kahvinne… ja jäi pitemmäksikin ajaksi juttelemaan… minä aina pelkäsin, että tuo viekas tyttö viuhka vakoilisi teidän salaisuuksianne, hyvä herra.
— Ei hän vakoillut yhtään, vastasin suutuksissani, ja jos minulla niitä olisikin, en totta olisi niin hupsu, että jättäisin ne urkittavaksi.
— Anteeksi, hyvä herra; en tahtonut teitä hupsuksi sanoa, mutta Zanze mamseliin en koskaan luottanut. Ja nyt, kun teillä ei ole ketään enää seurustajaksi… niin toivoni on… että…
— Mitä? Puhukaa suunne puhtaaksi.
— Vaan ensin vannokaa, ett'ette minua petä.
— Noh, ell'ei ole muuta, niin voinhan sen tehdä; en ole eläissäni ketään pettänyt.
— Te vannotte siis tosiaankin?