XXXIV LUKU.
Jokainen lukija, jolla on hiukan mielikuvitusta, käsittää helposti sitä sähköntapaista vaikutusta, jonka tämmöinen kirje tekee vankiraukan mieleen, etenkin jos tämä vanki on tuntehikas ja ihmisrakas. Ensimäinen ajatukseni oli pitää ystävänä tuota tuntematonta, ottaa osaa hänen kohtaloonsa ja olla kiitollinen hänen osoittamastansa suosiosta. — Niin, huudahdin, sa jalo mies, otan tarjouksesi vastaan. Soisinpa vaan, että minun kirjeeni tuottaisivat sinulle yhtä paljon lohdutusta, kuin sinun kirjeesi minulle tulevat tuottamaan ja tämä ensimäinen jo on tuottanut.
Lapsen riemulla luin ja luin toistamiseen tuon kirjeen, ja siunasin sadoin kerroin sen tekijää; minusta tuntui, että jok'ainoa hänen lauselmansa ilmaisi suoraa ja jaloa mielenlaatua.
Aurinko oli laskemassa, rukoushetkeni oli käsissä. Kuinka elävä oli nyt jumaluuden tunto mielessäni! Kuinka kiitin Häntä, joka aina keksii uusia neuvoja ylläpitääksensä henkeni ja sydämeni vireyttä, ja kuinka Hänen kallisten lahjainsa muisto elpyi minussa, saadessani tämän uuden lahjan!
Seisoin isossa ikkunassani, käsivarret rautaristikossa, kädet ristissä; silmäni alla oli San Marcon kirkko, lyijykatolla mahdoton parvi kyyhkysiä kuherteli, lenteli ja teki pesiänsä; ylläni kohosi avara taivaan laki kaikessa loistossaan; minä näin yli koko täänpuolisen Venezian, ja kaukainen ihmis-äänten sohina kosketti vienosti korviani. Tässä onnettomassa, mutta ihmeellisessä paikassa minä puhuttelin Häntä, jonka silmä yksinään minut näki, Hänen haltuunsa sulkien vanhempani ja muut rakkaat henkilöt, kunkin vuorossaan; ja luulin kuulevani, kuinka Hän vastasi: "Luota minun hyvyyteeni!" ja minä huudahdin: "Niin, sinun hyvyyteesi tahdon luottaa!"
Liikutettuna ja vahvistettuna päätin rukoukseni, vähän huolien siitä, kuinka ympärilläni surisevat hyttiset sillä välin urheasti purivat minua.
Mutta kun sitten innostuksen perästä mielikuvitukseni alkoi raueta, ja hyttisten ahdistaminen muuttui tuntuvammaksi, niin yht'äkkiä halpa ajatus nousi mieleeni, jota minä, vaikka se inhoittikin minua, en voinut pois torjua.
Tremerello oli esiintuonut ilkeän epäluulon Zanzea vastaan, että hän, tuo kirkas sielu, joka ei mitään tietänyt eikä tahtonutkaan tietää politiikista, muka olisi salaisuuksieni vakoilijana!
Häntä oli minun mahdotonta epäillä, vaan kysyin itseltäni: Onko minulla sama vakuutus Tremerellonkin suhteen? Jos tämä kelvoton olisi kavalien tiedustelemisten välikappaleena! Jos tuon kirjeen olisi kirjoittanut ties' kuka, vietelläksensä minua uskomaan tuolle uudelle ystävälle tärkeitä salaisuuksia! Kenties tuota vankia, joka muka minulle kirjoitti, ei olekaan; — taikkapa se saattaa olla kavaltaja, joka pyytää muiden salaisuuksia ilmi-antamalla voittaa jotakin itsellensä; tahi on hän kunnon mies, mutta Tremerello petollinen, joka tahtoo saattaa meitä kumpaakin hukkaan, saadaksensa palkan lisäystä.
Voi, se on ruma, mutta hyvin luonnollinen asia, tuo vangin pelko, että kaikkialta häntä väijyy viha ja kavaluus!