XXXVII LUKU.
Katselin noita kahta kappaletta, ajatellen inhimillisten toiveitten petollisuutta. — Äsken niin palavasti halusin saada tuon kirjeen, ja nyt repäisen sen suuttuneena palasiksi! Äsken olin niin iloisena toivotusta ystävyydestä onnettomuuden-kumppalini kanssa, niin vakuutettuna, että olisimme toinen toisemme tueksi, niin halukkaana osoittamaan hänelle suosiotani; nytpä sanon häntä hävyttömäksi!
Asetin nuo kaksi kappaletta päällekkäin, ja uudistin äskeisen temppuni. Aioin vieläkin sitä jatkaa, kun yksi neljännes putosi kädestäni maahan. Kyyristyin alas sitä ottaakseni, ja sen lyhyen ajan kuluessa olin jo ennättänyt muuttaa mieleni, niin että uudestaan halusin lukea tuota ylpeätä kirjoitusta.
Istuin alas, sovitin nuo neljä kappaletta raamatun kannelle yhteen, ja luin. Jätin ne siihen, nousin kävelemään, luin vieläkin kerran, ja sillä välin mietiskelin näin:
— Jos en vastaa, niin hän on luuleva minua niin kukistuneeksi, ett'en uskalla ilmestyä mokoman Herkuleen silmien eteen. Vastatkaamme hänelle, näyttäkäämme ett'emme ensinkään pelkää asettaa oppia opin rinnalle. Todistakaamme hyvällä tavalla, ett'ei ole pelkuruutta siinä, jos ken tarkasti punnitsee seikkoja ja on kahden vaiheella, kun on tehtävä jotenkin vaarallinen päätös, ehkäpä muille vaarallisempi, kuin meille itsellemme. Oppikoon hän, että todellinen urhomieli ei ole omantunnon pilkkaamisessa, eikä myöskään todellinen arvo ylpeydessä. Selittäkäämme hänelle Kristin-uskon järjellisyys, uskottomuuden järjettömyys. — Ja vihdoin, jos tuo Juliano näytäksen niin erimieliseltä minun kanssani, jos hän ei säästä ivaansakaan ja näkyy vähän huolivan ystävyydestäni, eiköhän siinä ainakin todistusta, ett'ei hän ole mikään vakoilija? — Vai olisikohan se juuri mitä kavalin juoni hänen puolestaan? — Ei toki; en voi sitä uskoa. Minä olen itse häijy ihminen, kun sentähden, että tunnen itseni loukatuksi noista rohkeista ivasanoista, tahdon luuletella itseäni, ett'ei niiden tekijä voi olla muuta kuin perinpohjin turmeltunut ihminen. Halpa ajatus, jota niin useasti olen muissa moittinut, pois omasta sydämestäni! Juliano on, mitä on, eikä mitään muuta, hävytön mies, vaan ei vakoilija. — Ja onko minulla tosiaankaan oikeus antaa hävyttömyyden ilkeä nimi sille, mitä hän itse luulee suorapuheisuudeksi? — Vai tuossako sinun nöyryytesi, sinä ulkokullattu! Joku tuopi mielen-erhetyksestä esiin vääriä mielipiteitä ja nauraa sinun uskollesi, ja heti olet valmis häntä halveksimaan. — Tiesi Jumala, eikö tuommoinen närkästys minun, kristityn, povessa liene pahempi, kuin tämän uskottoman rohkea suoruus! — Kenties hän ei tarvitse muuta kuin yhden ainoan armon säteen ja hänen luja totuuden rakkautensa jo muuttuisi uskoksi, joka on minun uskoani vahvempi. — Eikö liene parempi, että rukoilen hänen puolestansa, kuin että vihastun häneen ja kehun omaa etevyyttäni? Kukaties, sillä välin kun minä raivoissani revin hänen kirjeensä palasiksi, hän ystävällisesti luki minun kirjettäni, luottaen siihen, ett'en minä panisi pahaksi hänen suoria sanojansa? — Kumpi on väärässä, se, joka rakastaa ja sanoo: "En ole kristitty", vai se, joka sanoo: "Olen kristitty", mutta ei rakasta? — Vaikea on perin pohjin tuntea toista, jonka kanssa on monta ajastaikaa yhdessä elänyt; ja minä ottaisin tuomitakseni ihmistä yhden ainoan kirjeen nojalla! Käyhän sitäkin olettaminen, että hän, huolimatta sanoistansa, ei ole aivan tyytyväinen uskottomuuteensa, ja sentähden itse tahtoo minua ärsyttää sitä vastustamaan. Oi jospa niin olisi! Suuri Jumala, jonka kädessä halpakin välikappale voipi suuria matkaan saattaa, valitse, valitse minut tähän työhön! Anna minulle niin vankat ja pyhät perusteet, että ne saattavat tuon onnettoman uskomaan Sinuun; että ne saattavat hänet ylistämään Sinua sekä käsittämään, että ulkopuolella Sinua ei löydy mitään hyvettä, joka ei olisi ristiriidassa itsensä kanssa!
XXXVIII LUKU.
Tyynellä mielin revin nyt nuo neljä kirjekappaletta aivan pieniksi palasiksi, ja ojennettuani käteni ulos ikkunasta, katselin, kuinka paperipalaset liitelivät ilmassa. Muutamat putosivat kirkon katolle, toiset kiertelivät kauan ilmassa ja laskeusivat vihdoin maahan. Ne menivät siihen määrään hajalleen, ett'ei tarvinnut peljätä, että kukaan niitä keräilisi ja saisi tietoa salaisuudesta.
Sitten kirjoitin Julianolle, kaikin voimin koettaen olla tyvenenä sekä semmoiselta näyttää.
Laskin leikkiä hänen pelostaan, että saatin omantuntoni arkuuden semmoiseksi, ett'ei käynyt filosofiiaan yhdistäminen, pyytäen häntä ainakin tämän suhteen lykkäämään tuomiotansa tuonnemmaksi. Kiitin hänen totuudenharrastustansa ja vakuutin, että hän minussa tulisi löytämään aivan samaa mieltä, jonka näytteeksi tahdoin ottaa puolustaakseni Kristin-uskoa, "varmana", lisäsin, "että niinkuin minä aina mielelläni kuuntelen teidän mielipiteitänne, samaten tekin olette puolestanne hyväntahtoisesti minulle tekevä".
Tätä puolustusta päätin askelittain panna toimeen, ja tein nyt alun, esittämällä Kristin-uskon pääsisällystä: — Jumalan pelkoa, — epä-uskon heittämistä, — ihmisten veljellisyyttä, — hyvien avujen hellittämätöntä harrastusta, — nöyryyttä ilman alentumista — arvollisuutta ilman ylpeyttä, — esikuvaksemme Jumal'-ihmistä! Mitä löytyy filosofillisempaa ja ylevämpää, kuin tämä oppi?