— Vaan sanokaa, lukiko tuo herra kirjeeni loppuun?
— Luulenpa niin; sillä hän nauroi, nauroi kuin hullu, ja sitten hän teki siitä pallukan, jota heitteli ilmaan, ja kun muistutin, että hän luettuansa sen hävittäisi, niin hän sen paikalla hävittikin.
— No hyvä.
Annoin kuppini Tremerellolle takaisin, sanoen ma'usta tuntevani, että
Bettina rouva oli kahvin keittänyt.
— Oliko se huonoa?
— Tuiki huonoa.
— Kuitenkin olen itse sen keittänyt, ja väkeväksi, sen vakuutan; pohjasakoa ei ensinkään.
— Lienee vika minun suussani.
XXXIX LUKU.
Koko aamun kävelin raivossani edestakaisin. — Mitä ihmisrotua lieneekään tuo Juliano? Minkätähden sanoo hän kirjettäni pilapuheeksi? Miksi hän nauraa ja heittelee sitä leikkipallukkana? Miksi hän ei anna vastaukseksi riviäkään? Vaan semmoisia ne ovat kaikki uskottomat! Itse tuntien mielipidettensä heikkoutta, he eivät kuuntele, jos ken rupee niitä vastustamaan, vaan nauravat ja ovat olevinaan niin eteviä, ett'ei heidän muka ole tarvis mitään likemmin tarkastaa. Voi te poloiset! Milloin on ollut filosofiiaa, joka ei tarkasti ja totisesti asioita tutkisi? Jos on totta, että Demokritus yhä nauroi, niin hän oli narri! — Mutta minä olen saanut, mitä olen ansainnut; miksikä ryhdyinkään tuohon kirjevaihtoon? Että hetken aikaa antausin pettäväiseen toiveesen, on vielä anteeksi annettava; mutta huomattuani häntä hävyttömäksi, enkö ollut typerä, kun sittenkin hänelle kirjoitin?