XL LUKU.
Senkin kärsin vielä, välttääkseni ulkokullatun ja suvaitsemattoman nimeä ja yhä toivoen, että noitten lempijuorujen perästä tulisi vakaisuudenkin aika. Kuitenkaan en ollut ilmoittamatta pahaa mieltäni siitä loukkaavasta tavasta, jota hän käytti naisista puhuessaan, ja surkuttelin niitä kurjia, jotka hänen sanojensa mukaan olivat joutuneet hänen uhriksensa.
Hänpä ei ollut uskovinaan minun moitteeni todellisuutta, vaan väitti toistamiseen: "Vaikka miten moititte siveyttömyyttä, tiedän varmaan, että kertomukseni ovat teille huviksi. Kaikki ihmiset rakastavat huvitusta niinkuin minä, vaikka eivät julkea sitä suoraan tunnustaa. Minä tulen siis kertomuksiani jatkamaan, kunnes joudutte ihastuksiin ja mielessänne lausutte minulle suostumuksenne".
Mutta viikosta viikkoon hän ei herjennyt riettauksiansa latelemasta, ja minä, joka yhä toivoin hänen kirjeessänsä löytäväni mielenmuutosta ja uteliaisuudestakin ne luin, tulin siitä, vaikk'en vietellyksi, niin kumminkin hämmennetyksi ja hiukan vieraantuneeksi jaloista ajatuksista. Sillä turmeltuneiden ihmisten kanssa seurustelemisesta me itse turmellumme, ell'ei meillä ole tavallista enempää hyvettä, paljon enempää kuin minulla ainakin.
— Tuossapa on ylpeytesi rangaistus! sanoin itselleni. Tuossa voitto siitä, että, kysymättä kelpaisitko siksi, rupesit lähetys-saarnaajaksi!
Eräänä päivänä vihdoin kirjoitin hänelle seuraavalla tavalla:
"Tähän asti olen kaikin tavoin koettanut saattaa teitä toiseen aineesen kääntymään, vaan te yhä jatkatte kertomuksianne, jotka, niinkuin jo olen suorasti ilmoittanut, eivät minua miellytä. Jos mielenne tekee paremmista asioista puhua, niin voimme pitkittää kirjevaihtoamme, muutoin on paras sanoa toisillemme hyvästi ja pysyä kumpikin itseksensä".
Kahteen päivään en saanut vastinetta, ja olin siitä tyytyväinen. — Oi onnellinen yksinäisyys, huudahtelin itsekseni, paljon vähemmän on sinusta mielenkarvautta, kuin epäsointuisesta ja halventavaisesta keskustelusta! Sen sijaan, että olen itseäni kiusannut hävyttömyyksien lukemisella, ja turhaan koettanut niitä vastaan asettaa ihmisyyden jaloja pyrintöjä, saan nyt jälleen nostaa mieleni Jumalaan ja muistella perhettäni ja rakkaita ystäviäni. Rupeen taas enemmän lukemaan pipliata, kirjoittamaan ajatuksiani pöydälle, tutkimaan omaa sydäntäni jalostuttaakseni sitä, sanalla sanoen maistelemaan viattoman surumielisyyden suloisuutta, joka on tuhatta kertaa kalliimpi kuin iloiset, vaan siivottomat mielikuvaelmat.
Tremerello aina, kun astui huoneeseni, lausui: — Ei ole vielä vastinetta. — Hyvä, vastasin minä.
Kolmantena päivänä hän sanoi: — Herra N. N. on joutunut sairaaksi.