Jäin tätä ihanaa näkö-alaa katselemaan, ja vaikka kuulin ovea avattavan, en liikahtanut paikaltani. Se oli vartija, joka, huomatessaan minua tuolla ylhäällä, unhotti ett'en minä voinut, kuten hiiri, pujahtaa tieheni rautaristikon läpi, ja luuli minun vaan koettavan paeta. Hämmästyneenä hyppäsi hän, huolimatta lonkkansa kivusta, vuoteelle ja otti minua jaloista kiinni, kiljuen kuin leijona.
— Mutta ettekö näe, ajattelematon mies, virkoin minä, että on mahdotonta paeta rautaristikon kautta? Ettekö ymmärrä, että kiipesin tänne ainoastaan uteliaisuudesta?
— Näen, herra, näen ja ymmärrän; mutta alas vaan, ma sanon, alas! Tämä on vaan yritys paeta.
Mitäpä muuta kuin totella ja naurahtaa.
XLIII LUKU.
Sivu-vankiloiden ikkunoista tunsin minä kuusi henkilöä, jotka oli pantu kiinni valtiollisista asioista. Niinpä yksinäisyyteni ei tullutkaan, kuten olin luullut, entistä suuremmaksi, päinvastoin sain täällä nauttia milt'ei seura-elämää. Alussa olin siitä pahoillani, joko sentähden, että luonteeni oli pitkällisestä erakko-olosta käynyt epäseuralliseksi, tahi että äskeisen seurustelemiseni huono loppu oli tehnyt minut varovaiseksi.
Kuitenkin se vähäinen puhevaihto, jota osaksi sanojen, osaksi viittausten kautta oli meille tarjona, ennen pitkää minua miellytti, tuottaen, ell'ei iloisuutta, niin kumminkin ajanviettoa. Tuttavuudestani Julianon kanssa en virkkanut sanaa kellekään. Kunniansanalla oli kummaltakin puolelta luvattu pitää sitä salassa. Jos siitä olen puhunut näissä lehdissä, niin se on sentähden, että tulkootpa ne kenen silmien eteen tahansa, hänen olisi mahdotonta niiden lukuisien vankien joukosta, joita täällä pidettiin, arvata, kuka Juliano oli.
Paitsi yllämainitulta kovan onnen kumppaleita, teinpä vielä yhden tuttavuuden, joka minua erittäin ilahutti.
Isosta ikkunastani saatoin nähdä, edempänä tuosta vastapäätäni olevasta rakennuksesta, koko jakson kattoja savutorvineen, parvineen, tornineen ja kupolineen, joka etäällä katosi näkymättömiin mereen ja taivaasen. Likimmäisessä noista kartanoista, patriarkan palatsin kylkirakennuksessa, asui eräs kunnon perhekunta, jolle minä jouduin kiitollisuuden velkaan siitä hellästä osan-otosta, jota nuo hyvät ihmiset osoittivat onnettomuudessani. Yksi tervehdys, yksi säälivä sana onnettomalle on suuri rakkauden työ.
Sieltä kohotti ikkunasta kätösiänsä minulle pienoinen poika, yhdeksän tahi kymmenen vuoden vaiheilla, ja kuulin hänen huutavan: