— Äiti, äiti, katsopas, kuin tuonne ylös Lyijykamareihin ovat panneet ihmisen. Vankiraukka, kuka sinä olet?
— Olen Silvio Pellico, — vastasin.
Toinen poika, vähän vanhempi, riensi sekin ikkunalle ja huusi:
— Vai sinä olet Silvio Pellico?
— Olen, ja te, lapsukaiseni?
— Minun nimeni on Antonio S…. ja veljeni Giuseppe. Sitten hän kääntyi sisään päin ja sanoi: — Mitä minun vielä pitää kysyä?
Ja eräs nainen, luultavasti heidän äitinsä, joka seisoi puoleksi näkymättömissä, neuvoi armaille lapsille mitä sanoa minulle, ja minä kiitin heitä sydämeni pohjasta heidän ystävällisistä sanoistansa.
Nämä sananvaihdot olivat hyvin vähäpätöisiä, enkä niitä saanut liian harjoitella, jott'ei vartija tekisi toraa; mutta joka päivä niitä uudistettiin suureksi lohdutuksekseni varhain aamuisin, puolipäivän aikaan ja iltaisin. Kynttilöitä sytytettäessä, tuo nainen sulki ikkunansa ja lapset silloin huusivat: "Hyvää yötä, Silvio!" ja äitikin, rohkaistuneena illan hämärässä, toisti liikutetulla äänellä: "Hyvää yötä, Pellico! Rohkeutta!"
Kun lapset olivat aamiaisella tai illallisella, niin huusivat minulle: — Oi, jos voisimme sinulle antaa kahviamme ja maitoamme! Ja entäs torttujamme! Sinä päivänä kun pääset vapaaksi, niin muista tulla meille! Silloin saat kauniita, lämpimiä torttuja, ja monta, monta suukkoista!