Lokakuussa oli kovan onneni vuosipäivä: tämän kuun 13:na päivänä vuosi takaperin minä vangittiin, ja muitakin surkeita muistoja sama aika johti mieleeni. Kahta vuotta ennen, lokakuussa, oli tapaturmasta hukkunut Ticinon jokeen eräs kelpo mies, jota pidin mitä suurimmassa kunniassa. Lokakuussa kolme vuotta sitten oli Odoardo Briche, nuorukainen, jota rakastin niinkuin hän olisi ollut oma poikani, vahingossa surmannut itsensä pyssyllä. Ja nuoruuteni ensi-aikoina, myöskin lokakuussa, hyvin surullinen tapaus oli minua kohdannut.
Vaikk'en ole taika-uskoinen, niin nuo monta kovan onnen iskua samana kuukautena masentivat mieltäni ylenmäärin.
Tarinoidessani ikkunasta lasten ja vankien kanssa, olin olevinani iloinen, mutta huoneeseni tuskin käännyttyäni, tunsin sanomattoman tuskan painavan sydäntäni.
Tartuin kynään sepittääkseni jotakuta runopätkää taikka muuta kirjallista työtä toimittaakseni, mutta vastustamaton voima veti väkisinkin minua aivan toista kirjoittamaan. Mitä se oli? pitkiä kirjeitä, joita en voinut lähettää, kirjeitä perheelleni, joihin vuodatin sydämeni. Kirjoitin pöydälle, hävittääkseni niitä paikalla taas. Ne sisälsivät hehkuvia hellyyden sanoja, muistelmia siitä onnellisesta ajasta, jota olin lempeiden ja rakkaiden vanhempieni, veljieni ja sisarteni kanssa viettänyt. Tuntikausien kuluessa tuo tunteiden lähde ei mennyt kuiville, vaan yhä riitti kirjoitettavia.
Tämä työ oli, uudessa muodossa, elämäkertani toistamista, itseni pettämistä menneitten aikojen kuvaamisella. Ja kun joku onnellisen elämäni hetki kuvautui silmäni eteen niin elävänä, että luulin todellakin puhuvani noitten armaitten kanssa, niin yht'äkkiä muistui mieleeni hirveä nykyaika, ja kauhusta kynä putosi kädestäni!
Tahdoin jättää tämän tunteitani liikuttavan työn, mutta turhaan. Vasten mieltäni tartuin kynään, ja taas syntyi kirje täynnä hellyyttä ja surua.
— Eikö olekaan enää tahtoni vapaa? kyselin toistamiseen. Tämä pakko tehdä, mitä itse en tahdo, eiköhän se ole aivojen hämmennystä? Jos vankeuteni ensiaikoina olisi niin tapahtunut, niin se ei olisi ollut kummallista; mutta nyt kun olen perehtynyt vanki-elämään, kun mielikuvitukseni pitäisi olla tyyntynyt, kun filosofiia ja uskonto alituisesti ovat ajatukseni esineenä, mikä on syynä siihen, että näin joudun sokeiden intojeni orjaksi ja jaarittelen kuin lapsi? Ei, toisaalle on minun kääntyminen!
Koetin rukoilla, koetin myös vaivata itseäni saksan kielen oppimisella.
Turha ponnistus! Havaitsin, että taas oli kirje syntymäisillään.
XLV LUKU.
Semmoinen mielentila on oikea sairaus, se on niin sanoakseni jotakin unissa-kävelijän tapaista, joka epäilemättä tulee väsymyksestä pitkän ajattelemisen ja valvomisen johdosta.