Pöydän ääressä istuen, milloin luulin, että joku vetäisi minua nutusta, milloin että kirja, joka putosi lattialle, oli saanut näkymättömän sysäyksen, milloin että joku puhalsi takaani sammuttaaksensa kynttilän. Silloin hypähdin seisaalleni, katselin ympärilleni, kävelin levottomasti edestakaisin, epäillen, olinko mieletön vai järjelläni. Nyt en enää tietänyt, mikä oli totta ja mikä vale-näköä silmäini edessä, ja huudahdin tuskassani:
"Jumalani, Jumalani, miksi olet minun hyljännyt?"
XLVI LUKU.
Kerran, pantuani maata vähää ennen päivän koittoa, muistin varmasti panneeni nenäliinani pään-aluksen alle. Tuskin nukuttuani heräsin tavallisuuden mukaan, ja minusta tuntui aivan kuin jos minua kuristettaisiin. Kummallista! Kaulassani oli nenäliinani lujasti ja useampiin solmuihin sidottuna. Olisinpa tehnyt valan, ett'en itse ollut noita solmuja tehnyt enkä koko nenäliinaa koskenut, siitä kun panin sen pään-alukseni alle. Totta lienen unessa tahi houreissa tuon tehnyt, vaikk'en sitä enää voinut muistaa; mutta silloin en sitä uskonut, vaan pelkäsin joka yö, että näin minua surmattaisiin.
Arvaan kyllä, kuinka naurettavilta tämmöiset luuletukset muista tuntuvat; mutta minä, joka olin niiden alaisena, kärsin niistä siihen määrään, että vieläkin minua kauhistuttaa.
Joka aamu ne haihtuivat, ja päivänvalon kestäessä tunsin mieleni niin rohkaistuna noita kummituksia vastaan, että pidin niiden ilmaantumista enää mahdottomana. Mutta kun aurinko vaan laski, alkoi pelkoni taas, ja joka tuleva yö toi edelläkäviänsä kauheita tuskia jälleen.
Kuta kurjempi tilani oli yön pimeydessä, sitä enemmän ponnistin päivällä voimiani ollakseni hilpeän näköinen kumppalien, vartijoiden ja noiden kahden pojan kanssa. Ei voinut kukaan, nähdessään minun näin leikkiä laskevan, aavistaa äskeistä heikkouttani. Näillä ponnistuksilla toivoin virkistyväni, mutta turhaan. Yön kummitukset, joita päivän aikaan sanoin joutaviksi, illalla taas pukeutuivat hirveän todellisuuden muotoon.
Tosin olisin voinut Toimikunnalta pyytää huoneen vaihtoa, mutta pelkäsin tulla naurun alaiseksi, ja se jäi tekemättä. Kun näinmuodoin meni turhaan kaikki, mitä terve järki neuvoi, turhaan kirjalliset harjoitukseni, turhaan rukoukseni, niin se hirveä ajatus valloitti mieleni, että Jumala oli kokonaan ja ainiaksi minun hyljännyt. Ja uudestaan nousivat aivoihini nuo entiset epäilykset ja saivat kuin saivatkin voiton, vastarinnastani huolimatta.
Unhotin uskonnon hyväntekoja; päästin lauseita, joita olin kuullut pahimpien jumalankieltäjien sanelevan, ja mitä vähää ennen Juliano oli kirjoittanut: — Uskonto ei muuksi kelpaa, kuin heikontamaan sielun voimia. — Rohkenin uskoa, että luopumalla Jumalasta henkeni taas virkistyisi. Tosiaan mieletön toive! Kielsin Jumalaa, mutta en voinut noita näkymättömiä pahoja henkiä kieltää, jotka näyttivät minua ympäröivän ja tuskistani elävän?
Mitä luulla semmoisesta kidutuksesta? Riittääkö sitä sanoa sairaudeksi, vai oliko se samassa Jumalan vitsaus ylpeyteni kukistukseksi ja opetukseksi, että ilman Hänen armonsa valotta voisin muuttua yhtä uskottomaksi kuin Juliano, ehkäpä häntä vielä järjettömämmäksikin?