Oli kuinka hyvänsä, Jumala minua auttoi, kun sitä vähimmän odotin.
Eräänä aamuna, kahvin juotuani, rupesi minua kovasti oksettamaan ja vatsaani puremaan, niin että luulin itseni myrkytetyksi. Oksennuksesta syntyneestä uupumuksesta olin aivan hiessä ja laskeusin vuoteelle. Puolipäivän aikana nukuin makeaan uneen, jota kesti iltaan asti.
Herätessäni hämmästyin semmoisesta levosta, ja koska minua ei enää nukuttanut, niin nousin ylös. — Vaatteissani, arvelin, olen rohkeampi noita peloituksia vastaanottamaan.
Vaan eipä niitä tullutkaan. Riemuitsin, ja kun kiitollisella sydämellä tunsin Jumalan siunausta jälleen, niin lankesin polvilleni Hänen eteensä, rukoillen anteeksi, että olin Hänestä moneksi päiväksi luopunut. Tämä riemun tulva raukaisi kokonaan ruumiini voimat, ja hetkisen polvillani oltuani, vaivuin taas, nojautuen tuoliin, siinä asemassa unen helmoihin.
Siitä nousin, en tiedä yhdenkö vai useamman tunnin perästä, vaan tuskin ennätin, vaatteissani kuin olin, heittäytyä vuoteelle, niin nukuin taas aamukoitteesen asti. Vielä senkin päiväkauden olin uneliaana; illalla riisuin aikaseen päältäni, ja makasin koko yön. Minkälainen taudin murre oli minussa tapahtunut? En tiedä, mutta nyt olin siitä parantuneena.
XLVII LUKU.
Vatsan vaivat, joita kauan aikaa oli kestänyt, taukosivat, niin myös päänkivistys, ja minä sain erinomaisen ruokahalun. Ruo'ansulatus oli oivallinen, ruumiin voimat uudistuivat.
Ihmeellinen Jumalan sallimus, joka oli ottanut minulta voimani, nöyristääksensä minua, ja nyt antoi ne minulle takaisin, kun lähestyi tuomioni aika, jott'en peräti kukistuisi kuullessani sen julistusta!
Marraskuun 24 p:nä yksi vankeus-kumppaleistani, tohtori Foresti, vietiin Lyijykamareista pois, emme tietäneet minne. Vartija, hänen vaimonsa ja alavartijat hämmästyivät, vaan eivät tahtoneet antaa meille asiasta selkoa.
— Ja mitä te haluatte kuulla, virkkoi Tremerello, kun ei siinä ole mitään hyvää kuulla? Jo olen liiaksi teille puhunut.