— Ratkaisu ei voi olla enää kaukana, arvelin itsekseni; kiitos olkoon
Jumalan, että minulla on aikaa valmistautua kuolemaan.
XLVIII LUKU.
Ainoa ajatukseni oli nyt kristillisellä nöyryydellä ja soveliaalla miehuudella kuolla. Tosin tuli kerran kiusaus itsesurmalla välttää kuolemanrangaistus, mutta se pian katosi. — Suoraan sanoen, mitä ansiollista on siinä, jos paetaksensa mestaajata ottaa ollaksensa oma mestaajansa? Voiko sillä tavoin kunniansa pelastaa? Lapsellista olisi todellakin luulla, että on kunniallisempi tehdä pyövelille tepposet, kuin olla sitä tekemättä, koska joka tapauksessa täytyy kuolla. — Ell'en olisi ollutkaan kristitty, niin itsesurma kuitenkin, tarkemmin mietittyäni, olisi tuntunut typerältä ja tarpeettomalta. Ja ajatukseni aina päättyivät näin:
— Jos elämäni loppu on tullut, niin eikö ole onneksi, että se tapahtuu tavalla, joka antaa minulle tilaisuutta koota mieleni ja puhdistaa omaatuntoani katuvaisuudella ja hurskailla mietteillä. Yleisesti katsotaan mestauslavan kuolemaa pahimmaksi kaikista; mutta kun tyvenesti asiata ajattelee, se voi olla parempi, kuin moni muu kuolemanlaji sairasvuoteella, jolloin järki niin heikontuu, ett'ei se enää kykene ajatuksia koossa pitämään ja niitä maan mullasta kohottamaan.
Tämän mietelmän totuus tunkeutui niin vahvasti mieleeni, että kuoleman kammo, jopa hirsipuunkin kuoleman, poistui minusta. Ajatellessani pyhiä sakramentteja, joiden tuli minua ylläpitää tuolla viimeisellä matkalla, luulin olevani sopivassa mielentilassa niiden siunausta nauttimaan. Mutta jos minut todellakin olisi viety kuolemaan, olisinko säilyttänyt tätä henkistä ylevyyttä, jonka luulin itselläni olevan, tätä rauhallista mielentilaa, tätä hyvänsuontia vihamiehiäni kohtaan, tätä iloa siitä, että sain elämäni uhrata Jumalan tahdon mukaan? Oi, ihminen on niin täynnä ristiriitaisuutta, että juuri kun hän näyttää kaikkein vankimmalta ja hurskaimmalta, hän voipi silmänräpäyksessä langeta heikkouteen ja syntiin! Jumala yksin tietää, olisinko silloin arvokkaasti kuollut; minä luotan itseeni liian vähän sitä väittääkseni.
Sillä välin kuoleman todenmukainen läheisyys vaikutti mielikuvitukseeni niin mahtavasti, että minusta tuntui ei ainoastaan siltä, kuin se olisi ollut mahdollinen, vaan myöskin siltä, kuin joku pettämätön aavistus minussa olisi sitä ennustanut. Ei mikään toivo välttääkseni kohtaloani saanut enää sijaa povessani, ja milloin vaan askeleiden kumina taikka avainten kilinä sattui korvaani, niin heti arvelin: — Rohkeutta! kenties he nyt vievät sinut tuomiotasi kuulemaan. Kuuntele arvokkaalla tyyneydellä ja kiitä Jumalan tahtoa.
Mietin nyt, mitä minun piti viimeinen kerta kirjoittaa perheelleni, ja erittäin isälle, äidille ja itsekullekin veljistä ja sisarista; ja nämä hellät tunteet, joskohta ne liikuttivat minua kyyneleihin asti, eivät kuitenkaan heikontaneet nöyrän mieleni lujuutta!
Tämmöisissä asianhaaroissa unettomuus ei voinut jäädä tulematta. Mutta tällä kertaa sen laita oli aivan toinen, kuin ennen. Nyt en kuullut noita huokauksia ja salanauruja, en houreksinut pahoista hengistä enkä piilevistä vakoilijoista. Yö oli minulle päivää mieluisampi, koska silloin sain olla enemmän rukouksiin vaipuneena. Noin neljän aikaan aamulla laskeusin vuoteelle ja nukuin rauhallisesti pariksi tunniksi. Herättyäni jäin vielä kauan lepäämään. Vasta yhdentoista aikaan nousin ylös.
Eräänä yönä olin tavallista aikaisemmin mennyt levolle ja tuskin neljänneksen tuntia nukkunut, kun heräsin siitä, että vastapuolisesta seinästä loisti erinomaisen kirkas valo. Jo pelästyin, että nuo entiset houreet taas olivat saaneet vallan mielessäni; mutta eipä tuo ollutkaan mitään tyhjää kuvitusta. Valo tuli huoneesen pohjanpuolisesta ikkunastani, jonka alla makuusijani oli.
Hyppäsin alas vuoteesta, asetin pöydän siihen ja sen päälle tuolin, — ja ylös kiivettyäni sain nähdä tulipalon niin loistoisan ja kauhean kauniin, ett'en moista voinut aavistaakaan.