Missä oli nyt tuo miehuullinen mielentila, jota luulin niin varmaan itselläni olevan, kun kuolemaa ajattelin? Minkätähden minua niin kammotti tuo ajatus palaa elävältä? Niinkuin olisi suurempi huvi kuristua pyövelin käden kautta, kuin palaa. Jo olin vartijalle huutamaisillani, että Jumalan tähden avaisi oven, kun häpesin heikkouttani ja maltoin mieleni. Mutta sittenkin minua tuskastutti.
— Katsoppa, ajattelin, millainen mielesi on oleva, jos, tulenvaarasta pelastuneena, sinua viedään kuolemaan! Voit kyllä ulkonaisesti hillitä ja muilta salata heikkouttasi, vaan sisällisesti olet vapiseva. Mutta, eiköhän sekin ole rohkeutta, että näyttää olevansa vapisematta, vaikka povessa tuntuu ravistus; eiköhän sekin ole sielun-suuruutta, että pakoittaa itseänsä antamaan mielellään, mitä on vastenmielistä antaa; eiköhän sekin ole tottelevaisuutta, että vastahakoisestikin tottelee?
Hämmenki vartijan huoneissa oli niin suuri, että siitä päättäen vaara epäilemättä oli enenemässä. Vaan tuo alavartija, joka oli lähtenyt pyytämään lupaa meitä pelastaa, ei palannutkaan! Vihdoin luulin kuulevani hänen äänensä, mutta sanoja en eroittanut. Odotan, toivon; turhaan, ei tule ketään! Onko mahdollista, ett'ei hän saanut lupaa meitä muuttaa tulenvaarasta, tahi ett'ei löydy keinoa enää pelastuaksemme? Kenties vartija puuhaa vaan omaa ja perheensä turvallisuutta, eikä kukaan ajattele meitä häkissä olevia raukkoja!
— Mutta, lisäsin, tämä ei ole mitään filosofiiaa, tämä ei ole mitään uskontoa! Enkö tekisi paremmin siinä, että rupeisin valmistamaan itseäni sitä hetkeä vastaan, jolloin liekit tunkevat huoneeseni minua tuhoamaan?
Sillä välin hälinä kuitenkin asettui, ja vähän ajan päästä ei kuulunut mitään. Oliko tuli sammunut, vai olivatko kaikki, jotka voivat, paenneet, jättäen vankiraukat mitä surkeimman lopun uhreiksi?
Hiljaisuuden kestäväisyys sai minua vakuutetuksi siitä, että tuli oli sammutettu. Mennessäni levolle soimasin ankarasti äskeistä hätääni. Nyt kun ei enää ollut kysymystä palamisesta, nyt paheksuin sitä, ett'ei se tapahtunut, joka muka olisi ollut parempi, kuin muutaman päivän perästä tulla ihmiskäden kautta surmatuksi.
Seuraavana aamuna sain Tremerellolta likempiä tietoja tulipalosta, ja nauroin sitä pelkoa, jossa hän sanoi olleensa, vaikka minun säikäykseni oli ollut yhtä suuri, jopa suurempikin kuin hänen.
L LUKU.
Tammikuun 11 p:nä (1822), noin yhdeksän aikaan aamulla, Tremerello sai tilaisuutta tulla luokseni ja virkkoi hämmästyneellä äänellä:
— Tiedättekö, että San Michele di Murano'n saarella, täällä Venezian lähellä, on linna, jossa pidetään luullakseni toista sataa karbonaria?