— Ne, joita ei ole irti laskettu, päätin minä, ovat siis saaneet tuomionsa tänne. Miks'ei tuomiota meille ilmoiteta? Kenties odotetaan, että tuo kova-onninen Ressi joko kuolee tahi kykenee sitä kuuntelemaan, eikö niin?
— Niinpä luulen.
Joka päivä kyselin, miten hänen oli laita. — Häneltä on jo puheen taito kadonnut; — se on tullut jälleen, mutta hän yhä vaan on ymmärtämättä ja hourailee; eikä anna paljon elon merkkiä; — syleksii verta ja puhuu hourupäissä; — jaksaa milloin huonommin, milloin paremmin; — on kuolemaisillaan.
Semmoisia vastauksia annettiin koko viikkokausia. Vihdoin eräänä aamuna kerrottiin: — Hän on kuollut!
Vuodatin kyyneleen hänen muistokseen; lohdutukseni oli, ett'ei hän saanut tietoa tuomiostansa!
Seuraavana eli Helmikuun 21 p:nä vartija tuli minua noutamaan kymmenen aikaan, ja vei minut Toimikunnan istuntosaliin. Sisään astuttuani, presidentti, tutkintotuomari ja muut kaksi oikeudenjäsentä nousivat seisaalleen, ja presidentti ilmoitti jalolla osan-ottavaisuudella, että tuomio oli langennut, se oli ollut hirveä, mutta keisari oli jo sen armollisesti lieventänyt.
Tutkintotuomari luki tuomioni julki: — Kuolemaan tuomittu. — Sitten hän luki keisarillisen kirjeen: — Rangaistus muutettu viidentoista vuoden kovaksi vankeudeksi Spielberg'in linnassa.
Vastasin: — Tapahtukoon Jumalan tahto!
Ja totisesti, aikomukseni oli kristityn tavalla vastaanottaa tuo julma isku, pitämättä vihaa kehenkään ja näyttämättä sitä kellekään.
Presidentti kiitti vakavuuttani ja kehoitti minua aina sitä säilyttämään, sanoen siitä riippuvan, josko ehkä kahden tai kolmen vuoden kuluttua katsottaisiin ansaitsevani vielä suurempaa armoa. (Ne kaksi tai kolme muuttuivat sitten useammaksi.)