Muutkin oikeuden jäsenet lausuivat minulle pari suosiollista sanaa. Mutta yksi heistä, joka tutkinnossa aina oli minusta näyttänyt vihamieliseltä, virkkoi jotakin kohteliasta, joka minua suorastaan pisti, sillä hänen silmissään luulin lukevani vahingon-iloa.
Nyt en enää ottaisi sitä valalla vahvistaakseni; hyvin mahdollista että erehdyin. Mutta sillä hetkellä vereni oli kuohussa, ja töintuskin taisin vimmaani salata. Se kristillinen kärsivällisyys, josta par'aikaa sain kuulla kiitosta, oli itse teossa jo kadonnut.
— Meitä surettaa, sanoi tutkintotuomari, että huomenna pitää teille tuomio julkisesti luettaman; se on muodon-asia, josta ei pääse.
— Tapahtukoon se sitten, vastasin.
— Nyt saatte, lisäsi hän, oleskella ystävänne parissa.
Ja vartijan sisään kutsuttuaan, he antoivat minut uudestaan hänen haltuunsa, käskien saattaa minut Maroncelli'n luo.
LII LUKU.
Kuinka suloinen oli jälleen-yhtymisen hetki ystävälleni ja minulle vuoden ja kolmen kuukauden eron ja murheen perästä! Ystävyyden ilot saattivat meidät melkein hetkeksi tuomiotamme unhottamaan.
Irtausin kuitenkin hänen syleilyksistään, kirjoittaakseni isälleni. Harras toivoni oli, että tieto surkeasta kohtalostani saapuisi vanhukselle omasta kädestäni eikä muuta tietä, jotta tuo isku tuntuisi vähemmän kipeältä kristillisen ja rauhallisen puheeni kautta. Tuomarit lupasivatkin paikalla lähettää kirjeeni.
Tämän jälkeen Maroncelli kertoi minulle tutkinnostaan ja minä hänelle omastani; juttelimme yhtä ja toista vankilan vaiheistamme, ja tervehdimme ikkunasta kolmea muuta ystävää, jotka olivat ikkunoissaan. Kaksi niistä oli Canova ja Rezia, jotka asuivat yhdessä, toinen tuomittu kuuden ja toinen kolmen vuoden kovaan vankeuteen; kolmas oli tohtori Armari, joka edellisinä kuukausina oli Lyijykamareissa ollut minun naapurinani. Tämä ei sitten tullutkaan tuomituksi, vaan pääsi vapaaksi.