Päivä ja ilta kuluivat hauskasti näin tarinoidessamme. Mutta maata mentyäni, kynttilä sammuksissa, yön hiljaisuudessa ei tullut unta silmiini, päätäni kuumensi ja sydämeni vuoti verta, ajatellessani armasta kotoa. — Kestänevätkö vanhempani tätä onnettomuutta? Voinevatko toiset veljekset ja sisaret heitä lohduttaa? Kaikki ne olivat vanhemmille yhtä rakkaat, kuin minä, ja ansaitsivatkin sitä enemmän, kuin minä; mutta voiko kukaan isä ja äiti koskaan saada niistä lapsista, jotka ovat tallella, korvausta siitä pojastaan, jota kaipaavat kadonneena?
Jospa olisin ajatellut ainoastaan omaisiani ja muutamia ystäviäni! Niiden muisto minua tosin huolestutti, vaan samalla hellyyttikin. Mutta tulin myöskin ajatelleeksi tuon tuomarin luultua ivahymyä, tutkintoa, tuomioiden syitä, valtiollisia intohimoja, monen ystäväni surkeata kohtaloa… enkä enää kyennyt leppyisällä mielellä arvostella ketään vastustajistani. Jumala pani päälleni suuren koetuksen. Velvollisuuteni olisi ollut kestää sitä miehenä, vaan en voinut! en tahtonut! Vihan nautinto oli minulle mieluisampi, kuin anteeksi-antamuksen; vietin todellakin ilkeän yön.
Aamu tuli, enkä rukoillut. Maailma oli mielestäni hyvyyttä vihaavan Luojan tekemä. Jo ennenkin olin Jumalaa soimannut; vaan enpä luullut taas käyväni niin jumalattomaksi, saati niin vähässä ajassa. Juliano pahimmassakaan vimmassaan ei ollut minua häijympi. Kun ihminen kerran rupeaa vihaa pitämään, erittäin jos häntä on kohdannut kova onni, joka oikeastaan olisi omansa kääntämään häntä Jumalan luo, niin hän, olipa alusta oikeakin, tekee aina vääryyttä lähimmäisiä kohtaan. Mahdotonta on vihata ylpeyttä osottamatta. Ja kuitenkin, ken olet sa, kurja kuolevainen, joka vaadit, ett'ei kukaan vertaisistasi saa sinua ankarasti tuomita; joka väität, ett'ei kukaan voi sinulle pahaa tehdä, ollessaan siinä uskossa, että hänen tekonsa on oikeutettu; joka nureksit, jos Jumala sallii sun kärsiä pikemmin yhdellä, kuin toisella tavalla?
Olin onneton siitä, ett'en kyennyt rukoilemaan; mutta ylpeyden vallitessa ei löydä ihminen muuta Jumalaa, kuin itsensä.
Olisin tahtonut Ylimmäisen Auttajan haltuun sulkea epätoivoiset vanhempani, mutta Häneen en luottanut.
LIII LUKU.
Kello yhdeksän aamulla Maroncelli ja minä saimme astua gondolaan, joka vei meidät kaupunkiin. Laskettiin maalle Dogen palatsin kohdalle, ja sieltä noustiin taas vankilaan. Me pantiin huoneesen, jossa pari päivää sitten oli asunut herra Caporali; en tiedä minne hän oli siirretty. Yhdeksän tahi kymmenen poliisimiestä oli meitä valvomassa, ja kävellen edestakaisin me odotimme sitä hetkeä, jolloin meidät vietäisiin torille. Pitkäksi venyi odotus. Vasta puolenpäivän aikaan tutkintatuomari tuli meitä noutamaan. Lääkäri tuli kanssa ja tarjosi meille lasillisen minttuvettä; me joimme, kiitollisina vähemmän juomasta, kuin tuon kunnon vanhuksen osoittamasta säälistä. Se oli eräs tohtori Dosmo. Nyt poliisien päämies kiersi käsirautamme kiinni, ja lähdettiin.
Astuessamme noita komeita Jättiläisten rappusia alas, muistui mieleemme doge Marino Faliero, joka tässä mestattiin. Sitten tulimme siihen isoon portti-holviin, joka viepi palatsin pihalta Piazzettaan, ja tänne saavuttuamme käännyimme vasemmalle laguunaan päin. Torin keskelle oli lava rakennettuna. Jättiläisten rappusista lavalle asti seisoi kaksi riviä saksalaisia sotamiehiä, joiden välillä meidän piti käydä.
Nousimme lavalle ja loimme silmät ympärillemme. Kauhistus näkyi vallitsevan tuossa lukemattomassa ihmisjoukossa. Etäämpänä seisoi eri kohdilla sotamiesryhmiä, ja meille sanottiin, että kanuunat kaikkialla olivat valmiilla sytyttimillä varustetut.
Tämä oli sama tori, jossa Syyskuulla 1820, kuukautta ennenkuin minä vangittiin, muuan kerjäläinen oli minulle sanonut: — tää on onnettomuuden kotopaikka!