Nyt muistui mieleeni tuo kerjäläis-vanhus, ja arvelin: — Kenties noissa tuhansissa, jotka ovat täällä katsojina, löytynee hänkin, ja hän ehkä minut tuntee.
Saksalainen kapteeni huusi meille, että kääntyisimme palatsiin päin ja katsoisimme ylös. Niin teimme ja näimme palatsin parvella virkamiehen, paperi kädessä. Se oli tuomiomme, jonka hän luki julki korkealla äänellä.
Syvä hiljaisuus vallitsi, kunnes kuului lause: tuomitut kuolemaan. Silloin kohosi yleinen säälin suhina. Seurasi uusi äänettömyys lukemisen loppuun asti. Ja uusi suhina, kun kuultiin: tuomitut kovaan vankeuteen, Maroncelli kahdeksikymmeneksi vuodeksi ja Pellico viideksitoista.
Kapteeni antoi merkin, että astuisimme alas lavalta. Vielä kerran loimme silmät ympärillemme ja läksimme. Me vietiin samaa tietä takaisin, käsiraudat otettiin pois, ja ennen pitkää oltiin San Michele'n saarella.
LIV LUKU.
Ne, jotka ennen meitä oli tuomittu, olivat jo matkalla Laibach'iin ja Spielberg'iin, erään poliisikomisariuksen johdolla. Nyt odotettiin häntä takaisin meitäkin viemään määräpaikkaamme. Odotus kesti kuukauden aikaa.
Ajan vietteeksi me juttelimme ja kuuntelimme muiden jutelmia. Sitä paitsi Maroncelli ja minä luimme toisillemme kummankin meidän kirjallisia tuotteitamme. Eräänä iltana esittelin Canova'lle, Rezia'lle ja Armari'lle ikkunastani Ester d'Engaddi'n ja seuraavana iltana Iginia d'Asti'n teokset.
Mutta yöllä olin levoton ja itkin, unta en saanut paljon yhtään.
Minua yht'aikaa halutti ja peloitti saada tietoa, mitenkä vanhempani olivat vastaanottaneet sanomaa kohtalostani.
Vihdoin tuli kirje isältäni. Siitä huomasin surukseni, ett'ei kirjettäni oltu lähetettykään niin pian, kuin olin pyytänyt, vaan että isäparkani, joka yhä vaan oli pysynyt siinä toivossa, että pian pääsisin vapaaksi, oli eräänä päivänä jossakin Milanon sanomalehdessä lukenut tuomioni! Itse hän nyt kertoi minulle tuon surkean kohtauksen, ja hänen kirjeestään saatoin arvata, minkä haavan tämä sanoma oli iskenyt hänen sydämeensä.