Tutkintoon kutsuttuna minä vimmastuin nähdessäni verelläni piirretyn kirjeen edessäni (Jumalan kiitos, se ei sisältänyt mitään vaarallista, vaan näytti yksinkertaiselta tervehdykseltä). Kysyttiin, millä tapaa olin vertani vuodattanut, neula otettiin pois, ja naurettiin juonelleni. Minunpa ei tehnyt mieli nauraa! En saanut silmistäni poistetuksi tuon vanhuksen kuvaa. Häntä pelastaakseni olisin mielelläni itse kärsinyt kovan rangaistuksen. Ja kun kuulin tuon parunnan, jonka arvasin häneltä tulevan, silmäni täyttyivät kyynelistä.
Turhaan kyselin vartijoilta, miten vanhuksen oli käynyt. He pudistivat vaan päätään, sanoen: "se leikki tuli hänelle kalliiksi — eipä hän enää liene moista uudistava — onpa hänellä nyt vähäsen rauhaa". Sen enempää he eivät tahtoneet ilmaista.
Tarkoittivatko he näillä lauseilla sitä, että vanhus oli pantu kovempaan vankeuteen vai sitäkö, että hän oli piestessä tahi sen johdosta kuollut?
Eräänä päivänä luulin näkeväni hänet pihan toisella puolella holvin alla, halkotaakka hartioilla. Sydäntäni tykytti, ikäänkuin jos olisin nähnyt oman veljeni.
VI LUKU.
Kun vihdoin pääsin tuon tutkinnon, vaivoista, eikä ollut mitään, millä ajatuksiani askarruttaa, silloin yksinäisyys rupesi tuntumaan raskaalta.
Tosin minun sallittiin pitää Pyhä Raamattu ja Dante; tosin oli mulla tarjona päävartijan oma kirjasto, jossa löytyi muutamia Scudéry'n ja Piazzi'n romaaneja, huonompia mainitsemattakaan; mutta mieleni tila oli liian levoton, voidaksensa kiintyä lukemiseen. Joka päivä opin muistiin yhden Dante'n runoista, vaikka niin koneentapaisesti, että enemmän ajattelin elämäni vaiheita, kuin opittavia värssyjä. Sama oli asian laita muitakin kirjoja lukiessani, paitsi joskus muutamia paikkoja Raamatussa. Tätä pyhää kirjaa olin aina pitänyt rakkaana, silloinkin kun usko oli minussa heikoimmillaan; mutta nyt minä luin sitä suuremmalla kunnioituksella kuin koskaan, joskin usein kyllä sattui, että vasten tahtoani ajatukseni poikkesivat muuanne, niin ett'en oivaltanut mitä luin. Vähitellen pääsin kuitenkin tuosta hajamielisyydestä, ja pyhä sana tuli minulle yhä rakkaammaksi.
Tämmöinen lukeminen ei antanut minulle vähintäkään taipumusta semmoiseen umpijumalisuuteen, joka tekee alamieliseksi taikka saattaa uskonvimmaan. Se vaan opetti minua rakastamaan Jumalaa ja ihmisiä, haluamaan oikeuden valtaa ja vihaamaan vääryyttä, mutta sen ohessa antamaan väärintekijöille anteeksi. Mitä filosofiiasta ehkä olin oppinut hyvää, sitä uusi uskoni ei suinkaan kumonnut, vaan päinvastoin se sitä vahvisti vielä syvemmillä ja pätevämmillä perusteilla.
Kerran luin, että ihmisen on tarpeen taukoamatta rukoilla, mutta ett'ei rukouksen arvo ole pitkissä sananhölpötyksissä, niinkuin pakanat luulevat, vaan yksinkertaisessa Jumalan palvelemisessa niin sanoissa kuin töissä, niin että kaikessa koemme noudattaa Jumalan pyhää tahtoa. Siitä alkaen päätin todellakin ruveta näin ahkerasti rukousta harjoittamaan, s.o. valvomaan ja varomaan ett'ei mieleeni nousisi ajatustakaan, joka ei pyytäisi olla Jumalan käskyjen mukainen.
Rukoillessani olin aina lyhytpuheinen, en suinkaan siitä syystä, että olisin pitkiä rukouksia halveksinut (päinvastoin luulen niitä yleensä hyödyllisiksi, mille enemmän, mille vähemmän, hartauden ylläpitämiseksi), mutta sentähden, että luontoni ei sallinut minun lukea pitkää rukoustekstiä, hajaantumattani ja horjumattani pois itse aineesta.