Epäilin vielä; mutta nähdessäni Schillerin lähenevän ja ystävällisesti ojentavan minulle kätensä, luotin häneen, laskin ketjut ja otin tuon käden omiini.
— Voi kuinka kuuma! virkkoi hän päällikölle. Jos voisitte edes antaa hänelle olkisäkin vuoteelle!
Tämän hän lausui semmoisella osan-otolla, että se oikein liikutti sydäntäni.
Päällikkö koetti suoneni tykytystä ja surkutteli. Mies oli hyvin ystävällinen käytökseltään, vaan ei uskaltanut mitään tehdä ilman käskyttä.
— Täällä on ankara edesvastaus minullakin, sanoi hän. Ell'en säntilleen tee, mitä on käsketty, niin saatan virkani kadottaa.
Schiller väänteli huuliansa; löisinpä vetoa, että hän itseksensä arveli näin: — Jos minä olisin päällikkö, en toden totta olisi varovainen tuohon määrään; eihän suureksi viaksi voi lukea, jos omalla edesvastauksella tekeekin, mitä silminnähtävä tarvis vaatii, ja mikä ei laisinkaan haittaa valtakunnan turvallisuutta.
Yksin jäätyäni, sydämeni, joka jonkun ajan oli paatunut hartauden tunteita vastaan, pehmittyi taas rukoilemaan. Rukoilin taivaan siunausta Schillerille ja lopetin näillä sanoilla: — Suo Jumala, että havaitsisin muissa jotakin hyvää, joka vetäisi sydämeni heidän puoleensa; tahdon mielelläni kärsiä kaikki vankeuden vaivat, kun vaan saan lähimmäisiäni rakastaa. Oi, vapauta minua ihmisvihan raskaasta taakasta!
Sydän-yönä kuulin taas askeleita käytävässä. Avaimet kirisivät, ovi aukeni. Siinä oli korpraali ja kaksi sotamiestä, katselmuksella.
— Missä on vanha Schiller ystäväni? — kysyin kaipauksella. Hän oli, näet, seisahtanut käytävässä.
— Tässä olen, tässä olen, vastasi hän.