Sanoin Schillerille: — Katsokaapas, kuin olen hien vallassa. Jo minua alkaa viluttaa; olisi tarpeen heti vaihtaa paita.
— Mahdotonta! — huusi hän jyrkkään.
Mutta salaa teki viittauksen silmällä ja kädellä. Toisen korpraalin ja sotamiesten mentyä, hän käänsihe vielä ovessa viittaamaan.
Hetken perästä hän tuli jälleen, tuoden yhden omia paitojansa, kahta pitemmän minua.
— Teille, sanoi hän, se on hiukan pitkä, mutta tätä nykyä ei ole toista.
— Tuhannen kiitoksia, ystäväni, mutta koska toin mukanani Spielberg'iin koko kapsäkin täynnänsä liinavaatteita, niin eihän toki minua kiellettäne omiani käyttämästä. Jospa tekisitte hyvin ja menisitte pyytämään herra päälliköltä yhtä noista paidoistani minua varten.
— Hyvä herra, ei ole lupa antaa teille omia liinavaatteita. Joka lauantai annetaan yksi vankilan paita teille samoin kuin muillekin.
— Kunnon vanhus, sanoin hänelle, te näette, mikä on tilani. Luultavasti tästä en enää hengissä pois muuta; siis en voi millään palkita hyvyyttänne.
— Hävetkää, herra, huudahti hän, hävetkää! Puhua palkinnosta sille, joka ei voi auttaa! joka töintuskin voi salaisuudessa lainata sairaalle rievun, millä kuivata hikeä valuvia jäseniänsä!
Kursauksitta hän heitti tuon pitkän paidan päälleni ja meni nuristen ulos, paiskaten oven kiinni ikäänkuin vihapäissä.