Parin tunnin perästä toi hän minulle kappaleen mustaa leipää.
— Siin' on kahden päivän määrä.
Sen sanottuaan hän rupesi raivomielisesti kävelemään.
— Mikä teillä nyt on? sanoin hänelle. Oletteko minulle vihainen?
Otinpa toki paidan, jonka hyväntahtoisesti lainasitte.
— Olen vihainen tuolle lääkärille, joka kyllä, vaikka tänään on torstai, saisi ottaa vaivakseen tulla tänne!
— Malttakaamme! —
Sanoin "malttakaamme!", mutta tosiaan en tietänyt enää, millä tavalla malttaa tuolla puulavalla, jolla ei ollut pään-alustakaan; niin luitani kolotti kaikissa kohdin.
Kello yhdentoista aikaan tuli Schiller jälleen ja hänen kanssaan eräs vanki, joka toi minulle päivällisen. Oli kaksi rautaruukkua, toisessa huonoa soppaa, toisessa kaaliksia, höystetyt liemellä semmoisella, että haju jo inhoitti.
Koetin tuota soppaa niellä lusikallisen; oli mahdotonta.
Schiller ehtimiseen muistutti: — Teidän täytyy väkisenkin tottua tähän ruokaan; muutoin käypi teidän samoin kuin jo on käynyt monen muun, että saatte tyytyä vähäiseen leipään ja lopuksi kuolette nääntymyksestä.