Näitä ja muitakin lauseita kuulin ja vastasin ystävällisesti heidän tervehdyksiinsä. Yksi heistä sanoi kerran: — Teidän tervehdyksenne, hyvä herra, ilahuttaa minua. Kenties te näette kasvoissani jotain, joka ei osota konnamaisuutta. Onneton himo saattoi minut rikokseen; mutta, herra, konna en ole!
Ja hän purskahti itkuun. Minä ojensin hänelle käteni, vaan hän ei saanut siihen tarttua. Vartijat työnsivät hänet takaisin, ei häijyydestä, vaan käskynsä johdosta, sillä ei suvaittu kenenkään minua lähestyä. Ne sanat, jotka vangit virkkoivat minulle, olivat he parhaasta päästä keskenänsä puhuvinaan, ja jos vahtimiehet huomasivat niiden minua tarkoittavan, niin he paikalla vaativat äänettömyyttä.
Kuljeskelipa siellä pihalla muitakin linnan ulkopuolelta olevia henkilöitä, jotka kävivät vieraissa päällikön, kappalaisen, kersantin tahi korpraalien luona. — Kas tuossa yksi noita Italialaisia, yksi noita Italialaisia! kuiskasivat he keskenään, ja seisattuivat minua katselemaan. Usein kuulin heidän sanovan saksankielellä, jota eivät luulleet minun ymmärtävän: — Tuo herra raukka ei pääse vanhaksi elämään; onhan kuolema hänen kasvoissaan.
Totta olikin että, vaikka terveyteni ensin oli ollut paranemaan päin, minä kuitenkin kiduin huonon ruoan tähden ja tunsin tuontuostakin kuumeen kohtauksia. Töin tuskin jaksoin vetää rautani kävelypaikalle asti, jossa laskeusin alas nurmikolle ja jäin tavallisesti siihen istumaan, kunnes tuntini oli lopussa.
Vieressäni vahtimiehet seisoivat tai istuivat, ja me juttelimme. Toinen, nimeltä Kral, oli Böömiläinen, joka, vaikka talonpoikaista sukua ja köyhä, oli saanut jonkunlaisen kasvatuksen, jota hän sitten oli omin neuvoin kartuttanut, älykkäästi miettien maailman menoa ja ahkerasti lukien kaikkia kirjoja, mitkä vaan sai käsiinsä. Klopstock, Wieland, Goethe, Schiller ja moni muu Saksan parhaimpia kirjailijoita olivat hänelle tunnetut, ja hän osasi ulkoa lukemattomia paikkoja, joita luki minulle taitavuudella ja innolla. Toinen vahti oli Puolalainen nimeltä Kubitsky, oppimaton, mutta kohtelias ja ystävällinen. Pidin paljon heidän seurastaan.
LXVI LUKU.
Vallin toisessa päässä oli päällikön asunto; toisessa asui yksi korpraaleista vaimonsa ja pienen poikansa kanssa. Kun näin jonkun tulevan ulos näistä asunnoista, minä nousin ylös ja astuin lähemmäksi, ja kaikki osoittivat minulle kohteliaisuutta ja osan-ottoa.
Päällikön rouva oli jo kauan ollut kivulloisena ja surkastui surkastumistaan. Silloin tällöin kannettiin hänet kantotuolissa ulko-ilmaan. En voi sanoa, kuinka hänen säälinsä kohtalostamme liikutti minua. Hänen katsantonsa oli suloinen ja ujo, mutta ujoudesta huolimatta hän tuontuostakin loi minuun katsauksen, täynnä vahvaa luottamusta.
Kerran virkoin hymyillen hänelle: — Tiedättekö, rouva, että teidän muotonne johtaa muistooni naisen, joka oli mulle rakas.
Punastuen vastasi hän suloisella yksinkertaisuudella: — Älkää siis unhottako minua, kun olen kuollut; sulkekaa rukouksiinne minunkin poloisen sieluni sekä pienoiset poikani, jotka jäävät jälkeeni maailmassa.