Samasta syystä kielsin minä Schillerinkin tarjoomuksia. Useampia kertoja hän toi minulle kappaleen keitettyä lihaa, väittäen ett'ei se hänelle maksanut mitään, että se oli vaan tähteitä, joista hän ei tietänyt mitä tehdä, vaan antaisi muille jos minä kieltäisin j.n.e. Mieleni kyllä teki sitä nielaista, mutta arvelin, että jos nyt ottaisin, niin eikö hän siitä saisi syytä tuoda minulle joka päivä jotakin uutta.
Ainoasti kaksi kertaa, kun hän minulle tarjosi vadillisen kirsimarjoja, ja niinikään, kun kerran toi muutamia päärynöitä, en voinut haluani hillitä. Sitä sain jälestäpäin katua, juuri sentähden, että siitä lähtien hän ei herjennyt enää tarjoomasta.
LXV LUKU.
Ensipäivinä siellä oli määrätty, että kaksi kertaa viikossa kukin sai käydä ulkona tunnin aikaa. Sittemmin tätä virvoitusta suotiin meille miten milloinkin, ja vihdoin joka päivä, paitsi pyhinä.
Itsekukin vietiin ulos yksittäin, kaksi vartijaa kivääri olalla mukana. Minä kun asuin korridorin ylipäässä, kuljin ulosmennessäni ohitse kaikkien italialaisten valtiovankien kammioita, paitsi Maroncellin, joka yksinään sai tuolla alhaalla riutua.
— Onnea matkalle! kuiskahti jokainen ovensa aukosta; vaan minun ei suotu seisahtua heitä tervehtimään.
Astuttiin alakertaan, mentiin halki ison pihan ja ulos vallille, joka oli etelään päin, ja josta näkyi Brünnin kaupunki ja avara ala sen ympäristöä.
Pihalla oleskeli paljon tavallisia vankeja, jotka menivät tahi tulivat töistänsä tahi kävelivät ryhmittäin, tarinoiden keskenänsä. Niiden joukossa oli rosvoja Italiastakin, jotka suurella kunnioituksella tervehtivät minua, lausuen toisillensa:
— Tuo ei ole rosvo, kuten me, mutta onpa kuitenkin hänen vankeutensa kovempi kuin meidän.
Ja todellakin oli heillä paljon enemmän vapautta, kuin minulla.