Tämä pelko pian haihtui. Mielipiteemme sointuivat yhteen kaikissa tärkeämmissä kohdissa. Siinä vaan eroitus, että hänen jalossa sydämessään, jota kova onni ei ollut voinut kukistaa, eli mitä puhtain ja täydellisin luottamus Kristin-uskoon, kun sitä vastoin minun uskoni jonkun aikaa oli ollut horjuvainen ja ajoittain näytti vallan sammuneeltakin.
Hän vastusti epäilyksiäni suurella hartaudella ja pätevillä perusteilla; minä tunsin hänen olevan oikeassa ja myönsin sen, mutta siitä huolimatta epäilykseni yhäti tulivat jälleen. Niinpä on kaikkien niiden laita, joilla evankeliumi ei ole sydämessä, jotka kantavat vihaa muita kohtaan ja vaan ylpeilevät itsestään. Hengen silmä voi tuokioksi nähdä ja käsittää totuuden; mutta heti kun totuus ei ole sille mieleen, niin se on valmis epäilemään ja koettaa kääntyä muuanne.
Oroboni tiesi mainiosti esitellä minulle, mitä syitä ihmisellä on olla sovinnollinen vihamiestensä kanssa. Milloin vaan puhuin jostakin henkilöstä, jota minä vihasin, niin Oroboni aina otti puolustaaksensa häntä. Ja sitä hän teki ei ainoastaan sanoilla, vaan myöskin hyvällä esimerkillä. Muutamat olivat tehneet hänelle pahaa, ja hän tosin sitä valitti: mutta samalla hän antoi kaikille anteeksi, ja jos tiesi jostakin kertoa jotakin hyvää, niin teki sitä mielellään. Mielenkiihko, joka, siitä hetkestä kun kuulin tuomioni, oli minua vallinnut ja pitänyt uskottomana, kesti vielä muutamia viikkoja; sitten se herkesi kokonaan. Orobonin hyvät avut olivat vetäneet minut puoleensa. Ahkeroiden niitä omistaakseni itsellenikin, tulin ainakin hänen jälkiänsä käymään. Kun uudestaan kykenin vilpittömästi sulkemaan kaikkia ihmisiä rukouksiini, ketäkään vihaamatta, silloin epäilykseni uskonnon asioista haihtuivat pois: Ubi caritas et amor, Deus ibi est. (Missä lempeyttä ja rakkautta, siinä Jumalakin on.)
LXIV LUKU.
Totta sanoakseni, jos olikin rangaistus kova ja kiihoittavaa laatua, niin oli kuitenkin meillä se harvinainen onni, että kaikki ne, jotka näimme, olivat hyväluontoisia. He eivät voineet helpoittaa surkeata tilaamme muulla kuin suosiollisella ja kohtuullisella käytöksellä, ja sitä ei puuttunut keltakaan. Jos vanhan Schillerin ulkopuoli olikin hiukan karkea, niin sitä korvasi ylenmäärin hänen sydämensä jalous. Yksin tuo kurja Kundakin (se vanki, joka toi meille päivällisen sekä kolme kertaa päivässä vettä) tahtoi näyttää meille osan-ottavaisuuttansa. Hän lakaisi huoneitamme kaksi kertaa viikossa. Eräänä aamuna käytti hän tilaisuutta, kun Schiller oli mennyt pari askelta ovesta, tarjotaksensa minulle kappaleen vehnäleipää. En sitä ottanut, vaan puristin sydämellisesti hänen kättään. Se puristus liikutti häntä, ja hän virkkoi huonolla saksankielellä (hän oli näet puolalainen): — Herra, teille annetaan nykyään niin vähän ruokaa, että varmaan kärsitte nälkää.
Sitä minä tosin kielsin, mutta sanoihini ei käynyt luottaminen.
Nähdessään, ett'ei yksikään meistä voinut syödä sitä ruokaa, joka ensi päivinä oli tarjona, lääkäri määräsi meille mitä siellä sanottiin "neljännes-osuudeksi", s.o. sairashuoneen ruokaa. Siihen kuului päiväänsä kolme hyvin vähäistä määrää helppoa soppaa, suupalanen lampaanpaistia ja vehnäleipää ehkä kuusi luotia. Mikäli terveyteni parani, sikäli ruokahalunikin kasvoi, ja tuo "neljännes" tuntui todellakin liian vähältä. Koetin palata tuohon terveiden ruokaan, vaan siitä en hyötynyt, se kun niin inhoitti, ett'en voinut sitä ollenkaan syödä. Täytyihän siis tyytyä tuohon "neljännekseen". Enemmän kuin vuoden aikaa sain näinmuodoin kokea nälän tuskaa. Ja tätä tuskaa saivat vielä suuremmassa määrässä kokea muutamat kumppaleistani, jotka, ollen minua rotevammat, myöskin olivat runsaampaan ruokaan tottuneet. Tiedän, että muutamat heistä ottivat leipää Schilleriltä ja kahdelta muulta meille määrätyltä vartijalta, jopa tuolta hyvältä Kundaltakin.
— Kaupungissa hoetaan, että herroille täällä annetaan hyvin vähän ruokaa, sanoi kerran minulle parranajaja, eräs haavurimme oppipoika.
— Se on totta, vastasin suoraan.
Seuraavana lauantaina (hän tuli aina lauantaisin) tahtoi hän antaa minulle salaa suuren vehnäleivän. Schiller ei ollut sitä huomaavinansa. Minä jos olisin totellut vatsaani, olisin ottanut lahjan vastaan, mutta pysyin vahvana kiellossani, jott'ei tuo poika poloinen joutuisi kiusaukseen uudistaa anteliaisuuttansa, sillä ajan pitkään se olisi käynyt hänelle raskaaksi.