— Oi Silvio! huusi naapurini, vaikk'en sua itseäsi tunne, pidän sua jo aikoja sitten rakkaana. Tule ikkunalle, niin puhumme vartijoista huolimatta.
Hyppäsin ikkunalle, hän sanoi minulle nimensä, ja me vaihdoimme muutamia ystävyyden sanoja.
Se oli kreivi Antonio Oroboni, kotoisin Rovigon seudulta, yhdeksänkolmatta vuoden vanha.
Voi, puhettamme heti katkaisi vahtien uhkaava ääni! Tuo korridorissa oleva paukutti kovasti pyssynperällä milloin minun, milloin Orobonin oveen. Ensin emme tahtoneet, emme voineet totella; vihdoin vahtien kiroukset tulivat semmoisiksi, että vaikenimme, luvaten toisillemme jatkaa, heti kun vahdinvaihto oli tapahtunut.
LXIII LUKU.
Toivomme oli — ja se toteutuikin — että matalammallakin äänellä voisimme kuulla, mitä toinen sanoi toisellensa, ja että vahtien joukossa joskus olisi sääliväisempiäkin, jotka eivät olisi huomaavinansa pakinaamme. Kokemuksen ja ahkeran harjoituksen avulla opimme sovittelemaan ääntämme niin, että toinen kuuli sen täydellisesti, mutta muut eivät sitä kuulleet taikka luulivat erehtyneensä. Kuitenkin sattui silloin tällöin, että kuuntelijoilla oli hienompi aisti, kuin luulimme, taikka että itse unhotimme varovaisuutemme. Silloin uudistettiin noita uhkasanoja ja ovenpaukutuksia, ja, mikä oli vielä pahempi, Schiller raukka ja päällikkö suuttuivat.
Vähitellen saimme varakeinomme yhä parempaan kuntoon, niin että tiesimme, mikä neljännes tuntia milloinkin oli puheellemme sovelias, mitkä vahdit olivat muita sävyisämpiä tahi vähemmän terävä-aistisia, ja että itse tiesimme aina hillitä ääntämme. Oliko tuo sitten oman neuvokkaisuutemme vai muittenko yhä edistyvän suosiomielen ansioksi luettava, se vaan on varma, että vihdoin saimme joka päivä kylläksi jutella, melkein kenenkään asianomaisen väliintulematta.
Keskenämme syntyi hellä ystävyys. Hän kertoi minulle elämänsä vaiheita, minä hänelle omiani; toisen tuskat ja lohdutukset tulivat toisenkin omiksi. Tämä side oli kummallekin tueksi. Kuinka usein, unettoman yön perästä, kumpikin meistä, astuen ikkunaansa ja tervehtien ystävää sekä kuullen hänen rakasta ääntänsä, tunsi sydämessään surun väistyvän ja uuden toivon heräävän! Toinen oli vakuutettu olevansa toiselle hyödyksi, ja tämä vakuutus synnytti suloisen ystävyyden-kilpailun ajatuksissamme, se synnytti sen tyytyväisyyden, jota ihminen tuntee kurjimmassakin tilassa, jos hän voipi auttaa lähimmäistänsä.
Jokainen keskustelu jätti jälkeensä halun vielä jatkaa ja selvittää, ollen elävänä ja ainaisena kiihoituksena järjelle, muistolle, mielikuvitukselle ja sydämelle.
Alussa, muistaessani Julianoa, en uskaltanut oikein luottaa tämänkään uuden ystävän vakavuuteen. Ajattelin näet: — Tähän asti erimieltä ei ole meissä ilmestynyt, mutta päivänä tahi toisena voin häntä jossakin kohden suututtaa, niin että hän vetäytyy pois minusta.