— Pikemmin kuin elää näin, eikö pitäisi kuolemankin enkeliä tervetulleena?
Seppä nyykähytti myönnytystä, ja meni säälien pois.
Tosiaankin olisin suonut herkeäväni elämästä, mutta itsesurmaan en ollut taipuvainen. Luotin siihen, että keuhkojeni heikkous ennen pitkää vapauttaisi minut tästä kurjuudesta. Niin ei ollut Jumalan tahto. Matkan vaivat olivat voimiani kovin raukaisseet; lepo tuotti ne minulle jälleen.
Tuokio siitä kun seppä oli lähtenyt, niin kuulin vasaran kalketta alakerroksesta. Schiller oli vielä huoneessani.
— Kuuletteko tuota kalketta? virkoin hänelle. Varmaan he panevat raudat Maroncelli raukalle.
Ja tätä sanoessani kuristui sydämeni niin, että horjahdin ja ilman vanhuksen tuetta olisin kaatunut. Yli puolen tuntia olin milt'ei tainnoksissa. En voinut puhua, suoneni tuskin tykytti ja kylmä hiki juoksi päästä jalkoihin, ja kuitenkin käsitin kaikki, mitä Schiller sanoi, muistin selvästi menneitä ja tunsin, mitä silloin oli käsillä.
Päällikön käsky ja vahtien uutteruus olivat tähän asti pitäneet liki vankilat äänettömyydessä. Kolme neljä kertaa oli tosin korvaani soinut joku italialainen laulu, mutta heti se oli vaiennut vahtien huudosta. Niitä oli useampia ikkunaimme alaisella vallilla ja yksi itse korridorissa; tämä jälkimäinen lakkaamatta käveli ovilla kuuntelemassa ja ovenaukkoihin katselemassa, kieltääksensä vähintäkin melua.
Eräänä iltapäivänä (milloin vaan tuo hetki muistuu mieleeni, niin tunnenpa povessani aivan samat liikutukset kuin silloinkin) vahdit sattuivat olemaan vähemmin valveillansa, ja minä sain kuulla laulettavan hiljaa, mutta selvään erästä kotimaista laulua lähimmäisessä huoneessa. Mikä ilo, mikä viehätys!
Nousin olkisäkiltäni, kurotin korviani, ja laulun herjettyä purskahdin itkuun.
— Kuka olet, sa onneton? huudahdin, kuka olet? Sano nimesi. Minä olen
Silvio Pellico.