Aamiaisen perästä rupesin lukemaan. Maroncelli oli tuonut mukanansa paljon kirjoja Italiasta, ja muutkin kumppalimme niinikään, mikä enemmän, mikä vähemmän. Kaikista yhteensä tuli jonkinmoinen kirjasto. Paitsi sitä oli meillä toivo saada sitä lisätä omilla rahavaroillamme. Vielä ei ollut tullut keisarilta vastausta pyyntöömme saada lukea kirjojamme ja ostaa uusia; mutta sillä välin Brünnin kuvernööri toistaiseksi soi meille luvan pitää itsekunkin kaksi kirjaa luonamme ja vaihtaa, milloin mieli teki. Yhdeksän aikaan tuli päällikkö ja lääkäri, jos häntä oli pyydetty. Heidän mentyään jatkoin taas lukemistani kello yhteentoista asti, joka oli päivällisen hetki.
Sitten ei ollut mitään käyntiä auringon laskuun saakka, jolloin Schiller ja Kunda toivat raitista vettä, ja hetkistä myöhemmin päällikkö vahtien kanssa tuli tarkastamaan huoneitamme ja rautojamme.
Joku tunti päivässä, milloin ennen päivällistä, milloin sen jälkeen, vahtimiesten mieltä myöten, oli ulkokävelylle määrätty.
Iltatarkastuksen perästä oli paras ja pisin keskusteluaikamme, Orobonin ja minun; harvemmin aamulla taikka heti päivällisen perästä, ja se lyhyimmiten.
Välistä vahtimiehet olivat niin sääliväisiä, että sanoivat meille: —
Vähä hiljemmin, hyvät herrat, muuten me saamme edesvastausta.
Toisin kerroin taas eivät olleet huomaavinansa puhettamme, mutta jos näkivät kersantin olevan tulemassa, niin pyysivät meitä vaikenemaan, kunnes tämä oli mennyt; ja heti hänen mentyänsä sanoivat: — Nyt, herrat, saatte puhua, mutta niin hiljaan, kuin suinkin mahdollista.
Joskus yksi ja toinen näistä sotamiehistä rohkaisi mielensä siinä määrässä, että puhutteli meitä, vastasi kysymyksiimme ja kertoi uutisia Italiasta.
Muutamiin kysymyksiin emme vastanneet mitään, vaan pyysimme heitä olemaan ääneti. Luonnollista oli, että epäilimme, olivatko kaikki nuo sydämenpurkaukset vilpittömiä vai juonia, joilla meitä tahdottiin urkkia. Yhtähyvin luulen pikemmin, että nämä miehet puhuivat rehellisesti.
LXXII LUKU.
Eräänä iltana vahtimme olivat erittäin hyvänsuopia, niin ett'emme vaivanneet itseämme ääntä alentamalla. Maroncelli maakolossaan, pitäen kiinni ikkunasta, kuuli meitä ja eroitti minun ääneni. Nyt hän ei malttanut mieltänsä, ja laittoi tervehdyksensä laulamalla, kysyen, miten voin, ja lausuen mielipahaansa siitä, ett'ei vielä voinut saavuttaa meille lupaa asua yhdessä. Sitä armoa olin minäkin pyytänyt, mutta ei päällikkö Spielberg'issä eikä Brünnin kuvernööri uskaltaneet omin päin sitä suoda. Molemminpuolinen harras pyyntömme oli esitetty keisarille, mutta tähän asti ei ollut vastausta tullut.