— Herran siunaus tulkoon sinulle! huudahti hän; sinä annat minulle suuren lohdutuksen. Tehkäämme, niin, tehkäämme kumpainenkin, mitä suinkin on mahdollista, ollaksemme yhdessä ijankaikkisessa autuudessa, niinkuin näinä kurjuuden päivinä olemme olleet!
Seuraavana päivänä odotin turhaan ikkunassa. Schilleriltä kuulin
Orobonin kovasti sairastuneen.
Kahdeksan tahi kymmenen päivää siitä hän jaksoi paremmin ja tervehti minua taas. Minä tosin kiduin, vaan pysyin vielä pystyssä. Kului pari kuukautta, niin häneltä kuin minulta, terveyden ja kivulloisuuden näin vuoroa vaihdellessa.
LXXIII LUKU.
Pysyin vielä jaloillani Tammikuun 11 p:ään asti 1823. Sinä aamuna noustessani tunsin jotenkin vähän päänkivistystä, mutta taipuisuutta joutumaan tainnoksiin. Polveni vapisivat, ja tuskin kykenin hengittämään.
Orobonikin oli jo pari kolme päivää sairastanut eikä jaksanut vuoteeltansa.
Minulle tuotiin liemeni, mutta tuskin maistoin siitä lusikallisen, niin kaaduin hermotonna maahan. Kotvasen kuluttua korridori-vahti sattui katsomaan sisään oven aukosta, ja nähdessään minut pitkälläni lattialla, särkynyt vati vieressäni, hän luuli minun kuolleen ja huusi Schilleriä.
Päällikkökin saapui paikalle, haettiin heti lääkäri, ja minä pantiin vuoteelle. Vähitellen toinnuin jälleen.
Lääkäri sanoi vaaran olevan käsissä ja antoi irroittaa raudat. Muuten hän määräsi minulle jotakin sydäntä virkistävää, jota vatsani ei kuitenkaan voinut säilyttää. Päänkivistys kasvoi hirvittävässä määrässä.
Tehtiin paikalla ilmoitus kuvernöörille, joka puolestaan lähetti kuriirin Wieniin, saadaksensa käskyä, millä lailla minua piti hoitaa. Vastattiin, että lasarettiin minua ei pantaisi, mutta muutoin hoidettaisiin samalla huolella kuin lasaretissa olevia. Paitsi sitä valtuutettiin päällikkö omasta kyökistään laittamaan minulle liemiä ja soppia, niinkauan kuin tauti oli kovimmillaan.