Harpunova ja hänen tyttärensä Natalia — sivumennen sanoen he olivat sekä äiti että tytär alusta pitäen katselleet himokkain silmin Ali Martikaista ilmottivat Rybinskajalle sen hämmästyttävän uutisen, että he olivat jo aikoja sitten järjestäneet tielle oikean vahdinpidon, vaikkeivät olleet siitä muille mitään huudelleet. He tekivät työtä hiljaisuudessa, eivät suuta soittaneet, ennenkuin asia oli täysin selvä.
Tämä oli paha pistos Rybinskajalle, mutta hän nieli sen urhollisesti ja uteli sydän läpättäen vahdinpidon tuloksia.
Voitonriemuisina selittivät äiti ja tytär, että ainakin kerran he olivat huomanneet suomalaisen urakoitsijan taivaltavan Loginovien kotiin.
— Oliko Loginov silloin jo matkustanut Pietariin? iski heti Rybinskaja.
— Oli matkustanut, oli ollut siellä jo pari päivää! julisti Harpunova.
Rybinskaja oli lyöty, toisilla oli käsissä todisteita, joihin hän vasta nyt oli muistanut turvautua. Harpunova ja Natalia nauttivat voitostaan ja lorvailivat ihan yksityiskohdittain, miten suomalainen silloin oli aivan keskellä päivää kävellyt Loginovien kotiin päin eikä vielä illan pimetessä ollut palannut.
Ihan hengen pyrki salpaamaan Rybinskajalta tämä kertomus, niin oli se yllättävä. Mutta yhteistä riemua jäähdytti jonkun verran se, ettei tämän kerran jälkeen, vaikka siitä oli jo monta päivää kulunut, suomalaisen käynti ollut toistunut.
— Jospa on mennyt hämärän tultua? ehätti Rybinskaja.
— Ei ole mennyt, on pidetty huoli siitäkin, selitti Harpunova hiukan alakuloisena ja kertoi, että hän oli lähettänyt oman kuskipoikansa joka ilta hämärän tultua tielle oikein lyhdyn kera vahtia pitämään, mutta tuloksetta.
Tämä oli suorastaan käsittämätöntä; siitä alkoi haista se velhous, jota suomalaisen huhuiltiin harjottavan. Selvää oli, että hän kävi edelleen Olgan luona, kun oli kerran yhdesti siellä käynyt Loginovin Pietariin mentyä ja kun Olga ei kerran ketään muita vastaanottanut eikä kaupungille hievahtanut.