— Hyvät herrasväet, jalosukuisuudet ja muu kauppiassääty!
Suvaitkaa ottaa huomioonne, mitä meidän urakoitsijain asema ja sääty niin sanoakseni meiltä oikeauskoisilta vaatii ja velvottaa. Me olemme kansanmiehiä, ja maku meillä on myös niin sanoakseni kansasta peräisin. Me otamme ryypyn, niin sanoakseni naukkaamme silloin kun kellot soivat aamuhartauteen. — Tässä kohden hän huomasi erehtyneensä pitämään torvien räminää kellojen soittona ja lopetti rutosti:
— Joka ei jaksa heiluttaa moukaria, lyököön vasaralla! Hurraa!
Moukarit heilahtivat rivakasti, ja jyrisevä hurraahuuto palkitsi pontevan puheen.
Mutta kerran vauhtiin päästyä huiskautettiin vielä toinen kerta moukareja, ja vasta tämän jälkeen hyökättiin hetkiseksi ruokapöydän ääreen valikoimaan sieltä sopivaa särvinpalaa.
Aluksi vallitsi pöydän ympärillä ankara tungos ja sekasorto, mutta vähitellen saatiin naisvieraat sijotetuiksi seinustalle asetettujen pienempien pöytien ääreen, jonne vahtimestarit heille lennättivät ruoka- ja juomapöydän antimia.
Olga oli asettunut aivan nurkkaan, ja seuranaan oli hänellä aluksi ainoastaan Baroninin naisväki. Hän tunsi suurta helpotusta iloisen Sofian yhtenään lörpötellessä; hän vain myhähteli ja vastaili silloin tällöin.
Rybinskajan ja Harpunovin naisten pöytä oli hyvin näkyvällä paikalla, ja siinä istui valikoitu seura heidän parhaita ystävättäriään. Tässä pöydässä pohdittiin vilkkaasti puolikovalla äänellä Loginovien ja Ali Martikaisen välistä kohtausta. Kovasti säälitettiin Loginov-raukkaa. Hän näytti olevan koko kaupungissa ainoa ihminen, joka ei tietänyt millä kannalla asiat oikeastaan olivat.
— Kutsui oikein hartaasti vielä käymään! virnaili Rybinskaja. — Onko hassumpaa kuultu!
— Ja valitti haikeasti, ettei Olga Nikolajevna hänen poissaollessaan sairauden vuoksi ole voinut ketään vastaanottaa! säesti Harpunova.