Mutta sitten hänelle tuli mieleen edessä oleva uneton yö ja hän kauhistui. Jollei hän saisi virkistävää unta, tunsi hän huomenna olevansa lopussa, ja silloin hän tekisi erohetken Alille kaksin verroin tuskalliseksi. Hän tahtoi Alille uskotella, että kestäisi hyvin, vaikka tunsi yksin jäätyään menehtyvänsä.
— Huomiseen vain, tulkoon sitten mitä hyvänsä! kuiski hänen sydämessään. Mutta sitä varten hänen piti saada unta.
Hän muisti joskus ennen löytäneensä tanssista unhotuksen. Kun oli tanssinut itsensä aivan näännyksiin, oli huomaava, raukea väsymys vallannut mielen; se oli aivan kuin uinahtanut pehmeälle vuoteelle, hyväilevälle unhotuksen vuoteelle, jossa tuska lientyi eikä tarrannut ajatella mitään. Ja silloin hän oli nukahtanut virkistävään uneen. Hän päätti yrittää taasen samaa lääkettä.
Hän rupesi tanssimaan kiihkeästi, eikä häneltä viejiä puuttunut. Hän oli aina menossa, hän näytti kilpailevan Ali Martikaisen kanssa. Ja hän pääsi jonkinlaiseen huumaustilaan, hänen verensä kiersi kiivaasti ja jyskytti ohimoissa. Ja raskas paino sydämeltä tuntui aivan kuin keventyvän; sitä ei enää niin tukahuttavasti kouristanut.
Lopulta hän sai polttavan halun tanssia Ali Martikaisen kanssa. He eivät olleet vielä milloinkaan tanssineet yhdessä. Hän näki kyllä, miten Ali vei muita naisia, mutta se ei ollut samaa kuin kokea itse. Hän heitti ohikiitäessään Ali Martikaiselle silmäyksen ja jäi sitten kiertonsa lopetettuaan odottamaan.
Ali Martikainen tuli, ja he läksivät. He olivat kumpikin hengästyneet.
Olga kuiskasi:
— Sinä olet paljon tanssinut, Ali, vieläkö jaksat?
Ali Martikainen ei vastannut mitään, mutta hänen silmänsä nauroivat, ja Olga tunsi hänen käsivartensa kiertyvän hiukan tiukemmalle. Se kiertyi hyväilevästi, mutta voimakkaasti, se otti hänet kokonaan valtoihinsa. Hänen ei enää tarvinnut itse ajatella mitään, hän tunsi tulevansa keveäksi kuin höyhen eikä hän enää mitään väsymystä tuntenut. Hän unohti muut, tanssijat ympäriltään, he hävisivät olemattomiin, he erosivat niistä, liitelivät kaukana, korkealla. Soittokin kuulosti tulevan hyvin kaukaa, se kuului vain heikkona huminana hänen korviinsa. Hän tunsi vain käsivarren, joka häntä piteli, näki vain silmät, jotka nauroivat, kuuli vain sydämen, joka joskus löi hänen sydäntään vasten. Sen sydämen jokaisesta sylkähdyksestä virtasi uutta tulta hänen suoniinsa; riemukas onnentunne värähteli läpi hänen olentonsa.
Hän kohensi kättään Alin olkapäälle ja sanoi:
— Tällä tavoin, Ali, tahtoisin tanssia kauan, hyvin kauan. Sinä viet hyvin!