Silloin löi ihmeellinen, häikäisevä valo Olgan silmiin. Kaikki, koko maailma katosi hänen ympäriltään, hajosi tyhjyyteen. Hän näki yläpuolellaan vain valaistun laivankannen ja siellä kaiteen yli kumartuneena rakastamansa miehen voimakkaana ja kauniina, ja sen käsi oli ojennettu, sen ääni ja silmät kutsuivat.
Hän tarttui molemmin käsin, kiihkeästi, ojennettuun käteen. Ali
Martikainen auttoi hänet kannelle.
Seuraavassa tuokiossa vedettiin laskuportaat ylös, laiva irtautui laiturista, kääntyi hitaasti ja läksi sitten, voimakkaan potkurin iskuista vapisten, painumaan pimenevälle Äänisen ulapalle.
Raunalla olevan tavarasuojan varjossa oli seissyt kolme tukkilaista. He astuivat valaistulle laiturille ja katselivat poistuvan laivan jälkeen. Hetken vaitiolon perästä yksi heistä virkkoi:
— Sinne meni Aunuksen helmi, ryösti pois sen meiltä Suomen pulska petra!
Toiset nyökkäsivät äänettöminä.
Mutta valaistulla laivankannella seisoivat rinnatusten Ali Martikainen ja Olga.
Niin seisoi Ali Martikainen kuin Karjalan kaukaisten salojen komea lakkahonka, jossa ei ainuttakaan virhettä ole. Hänen käsivarteensa nojaten seisoi Olga ja kuuli korvissaan Aunuksen koskien kohinan.
Mutta riemukkaasti se kohina soi, se soitteli ikuista elämän laulua, joka ei kahleista eikä rajoista tiedä.
Olga painautui tiukemmin Ali Martikaisen kainaloon.