Ali Martikainen hyppäsi kannelle. Laivamies oli jo vetämäisillään laskuportaat ylös. Tuli kuitenkin vielä joku viivykki, häntä kutsuttiin muuanne ja hän jätti portaat paikalleen.
Ali Martikainen jäi portaiden yläpäähän ja kumartui kaiteen yli. Hetkisen vielä Olga taisteli, mutta sitten hänen päänsä painui alas ja hänen hartiansa alkoivat vavahdella.
Ali Martikaiselle tuli mieleen se hetki, jolloin Olga oli hänelle elämänsä suuren tunnustuksen tehnyt, elämänsä näännyttävän tuskantaakan paljastanut ja jolloin hän oli vannonut pelastavana Olgan. Samalla tavoin seisoi nyt Olga, samat syvälle lihaan syöpyneet kahleet jaloissaan.
Ali Martikaisen sisällä särkyi kaikki, hän kuuli kuin tuomiosoiton korvissaan kumajavan:
— Petät valasi! Vannoit pelastavasi Olgan, hänen kahleensa katkoa lupasit, mutta jätät hänet niihin menehtymään. Hän ei kestä, ei kestä! Ja mille uhraat Olgan? Mikä on suunnitelmasi: kurja ajatushoure, muualta lainattu, ei omasi! Sille Olgan uhriksi heität, Olgan onnen ja oman onnesi tuhoat! — Ja kuin salaman leimahtavassa valossa selvisi hänelle myös Olgan katse, se nöyrä, rukoileva pyyntö, joka asui Olgan silmissä, jota Olgan huulet eivät rohjenneet, eivät voineet kuiskata. Se puhui samaa.
Hän ei enää epäröinyt, hän ojensi kätensä ja sanoi pyytävällä, vavahtelevalla äänellä:
— Olga, rakas Olga, tule!
Olga kuuli hänen äänensä kuin unessa. Hän kohotti päänsä, ja raju toivonvälähdys näkyi hänen katseestaan, mutta se sammui heti. Sijalle tuli pelokas epäily, säikähdys ja pohjaton tuska. Olga epäili aistejaan.
Laivamies tarttui portaisiin. Ali Martikainen sysäsi hänet syrjään, pani jalkansa portaiden eteen ja toisti hellästi kutsuvalla, mutta varmalla äänellä:
— Laiva lähtee, tule, Olga! Yhdessä me järjestämme uuden kotisi, meidän yhteisen kotimme!