Hän tarttui Olgan käteen ja kysyi:
— Mitä ajattelit, Olga? Sinulla on joku pyyntö, näen sen, se asuu silmissäsi. Sano se minulle, rakas Olga, sano!
Hänen äänensä vapisi mielenliikutuksesta.
Olga hämmentyi, painoi katseensa maahan ja puhui hätääntyneellä, katkonaisella äänellä:
— Ei se ole mitään, rakas Ali, ei mitään! En minä mitään ajatellut eikä minulla mitään pyytämistä ole. Kaikkihan on hyvin, sinä kirjotat usein, niin olet luvannut. Ne kirjeet ovat minun elämäni, ne tuovat kaiken, mitä yksinäisyydessä kaipaan.
Olgan äänestä kuuli, että hän taisteli epätoivoista taistelua. Ali Martikainen tunsi tuskallisen vihlaisun sydämessään. Hänen mielensä teki puhua, rohkaista Olgaa, mutta hän tajusi, etteivät sanat auttaisi. Ei hänellä ollut millä rohkaista, hän itse ei hyväksynyt omaa menettelyhän, ei jaksanut sitä enää edes ajatella, se oli hänestä niin nöyryyttävä, pelkurimainen. Hän tunsi olevansa kokonaan syypää Olgan kärsimyksiin, mutta hän ei kyennyt niitä lievittämään.
Laiva vihelsi, ja kannelta kiirehdittiin Ali Martikaista.
— Hyvästi, Olga, koeta pysyä rohkeana! sanoi hän ja puristi Olgan kättä voimakkaasti, melkein rajusti.
Olga ojensi hänelle kukat ja kuiskasi tukahtuneella, tuskin kuuluvalla äänellä:
— Kyllä minä kestän, elä pelkää, rakas Ali!