Iikka Penttinen katseli ihmetellen Ali Martikaista. Tämä puhui niin horjumattomalla varmuudella kuin olisi ollut tietäjä.- Iikka oli jo näkevinään heidän tulonsa ensimäisinä Soimijokeen ja toisten kilpailijain ällistyksen ja raivon. Hän näki sen niin selvästi kuin kaikki olisi tapahtunut siinä heidän edessään. Hän tunsi itsensä aivan kuin lumotuksi.
— Piru tietäköön, ajatteli hän itsekseen. — Ihan velholta tuo mies tuntuu ja loitsijalta. Niin luottaa siihen jumalaansa kuin kallioon, jos hällä lie sitä sitten ensinkään. Joka tapauksessa hän luottaa, ja se luottamus saa hänet tekemään ihmeitä.
Ja Ali Martikainen tekikin ihmeitä. Vaikka miehet olivat suorastaan nääntymässä valvomisesta, niin hänen uhmansa, hänen rautainen lujuutensa näytti rupeavan niihin vähitellen vaikuttamaan. Vaikka yövuoroja yhä vain lisättiin, niin keksit eivät enää niin usein putoilleet hervonneista käsistä, miehet eivät enää puomeilla torkkuneet.
Oli kuin Ali Martikainen olisi heidät kaikki lumonnut. He eivät enää itse ajatelleet ja tahtoneet, vaan Ali Martikainen ajatteli ja tahtoi heidän kaikkien puolesta.
Yksi ja toinen aunukselaisistakin alkoi jo kyetä kilpailemaan Suomen puolen miesten kanssa, vieläpä muutamat heistä suoraan tunnustivat, että oli mahdotonta vetelehtiä, kun oli sellainen päällikkö. Se väkisin muutti miehen toiseksi, aivan kuin valoi tulta ja terästä suoniin ja jänteriin silloinkin, kun ne olivat kerrassaan puutuneet.
Mutta voiton toiveita se ei paljoa lisännyt. Yhä oli heillä vielä paljon yli peninkulman matkaa Soimijoelle, ja se loppumatka oli kaikkein pahinta. Jokiuoman rannat kävivät yhä metsäisemmiksi, mutta pysyivät silti samanlaisena veden peittämällä rämeenä. Siinä oli laskupuomien laittaminen paljon hitaampaa kuin avonaisella suonselällä, ja uittoväylä jäi aina ahtaammaksi, joten puita ei enää voinut ensinkään kulettaa muuten kuin yksitellen.
Lisäksi tulivat kevätahavien jälkeen äkkiä hyvin lämpimät ilmat, ja ryteikkökorvessa, johon vilvottava tuulenhenki ei päässyt, muuttui olo suorastaan tukahuttavaksi. Hautovan lämmin ilma synnytti suunnattomat parvet hyttysiä ja sääskiä, jotka alkoivat kiduttaa jo ennestäänkin nääntyneitä miehiä. Heidän ahavoituneet ja kevätviimojen haavoille puremat kasvonsa ja kätensä ajettuivat muutamissa päivissä noiden kiusanhenkien pistoksista pelottavan näköisiksi. He muistuttivat kapitaudin tai spitaalin runtelemaa, hylättyä ihmisjoukkiota, joka kaikkien muiden kammoamana ja pakenemana jatkoi korpien pimennossa yksinäistä, kolkkoa elämäntaivaltaan.
Mutta tämäkään viimeinen vitsaus ei voinut masentaa Ali Martikaista. Juonteet hänen suunsa ympärillä vain kovettuivat, ryppy hänen kulmakarvojensa välillä vain syventyi, ja yhä teki hän viisi-kuusi taivallustaan edestakaisin työmaan päästä päähän joka vuorokausi. Yhä jaksoi hänen teräkseltä välkähtävä katseensa ja hänen luja äänensä lietsoa uutta työtarmoa sammuviin mieliin ja hervonneihin jäseniin.
Yhä luotti Ali Martikainen jumalaansa ja pakotti muutkin siihen luottamaan. Yhä tunkeuduttiin eteenpäin askel askeleelta sanomattomien vastuksien läpi.